Florence (2016) - Arvostelu

Tositarina amerikkalaisesta perijätär ja seurapiirihahmo Florence Foster Jenkinsista, joka halusi olla oopperalaulaja, vaikkei hänellä ollut siihen mitään lahjoja.

Genre: Komedia / Draama / Elämäkerta
Ohjaus: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Nicholas Martin
Päätähdet: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson

Kesto: 111 min.

Florence Foster Jenkins oli perijätär, joka rakasti New Yorkin seurapiirielämää. Hän oli myös innokas amatöörisopraano, joka oli tunnettu övereistä, itsesuunnitelluista esiintymisasuistaan, sekä erittäin huonosta laulutaidostaan. Hän oli aikansa kulttihahmo ja johtava jäsen useissa New Yorkin seurapiirikerhoissa, joissa hän järjesti "tableau vivant"-iltamia. Termi tarkoittaa esitystä jostakin tapahtumasta, jonka aikana ihmiset viipyvät hiljaisessa ja jähmettyneessä muodostelmassa. Suomeksi suoraan käännettynä termi tarkoittaa elävää taulua. Tableau vivanteissa oli läsnä elokuvalle ominainen liike, mutta sen aika on jähmettynyt siihen yhteen ainoaan hetkeen, eli kuin valokuvassa. Legendan mukaan Florence sitten antoi näissä aina itselleen pääroolin viimeisestä esityksestä ja näistä löytyy ainakin yksi kuuluisa valokuvakin, joka elokuvassa luodaan uudelleen.

Elokuva on osaavissa käsissä. Ohjaaja Stephen Frearsin CV:stä löytyy esimerkiksi erinomaiset Philomena ja High Fidelity. Käsikirjoittaja on uudempi kasvo, sillä Martinilta ei löydy kuin brittiläisiä TV-sarjoja (esim. Midsomerin murhat). Joskin ne ovat tunnetusti sarallaan tasokkaampia kuin missään muualla.

Hyvää

Florence Foster Jenkins on mielenkiintoinen ihminen ja hahmo. Elokuvassa hänestä annetaan nopeasti sellainen busybodyn kuva ja hän tykkää olla esillä, sekä kenties jopa ihailun kohteena. Hän on hieman kuin avuton lapsi, joka elää omassa, todellisuudesta irrallaan olevassa maailmassaan. Tätä alleviivaa myös elokuvan tapahtuma-aika, mikä on 1944 eli maailmansota valloillaan ja samaan aikaan Florencen elämän suurin ongelma tuntuu olevan seuraavien seurapiirijuhlien istumajärjestys. Eivätkä hänen asuntonsa käytävällä olevat lukuisat tuolitkaan ole istumista varten.

Florencen kuplan naurettavuus kuvataan ensialkuun vahvasti uuden pianistin silmien kautta, joka toimii Florencen säestäjänä hänen lauluharjoituksissaan ja tuo ensimmäinen oppitunti on täyttä kultaa. Kokematon pianisti Cosmé McMoon tuskin on elämässään koskaan ollut yhtä hämillään kun kaikkien muiden mielestä Florence kuulosti "paremmalta kuin koskaan". Ja tämäntyylisiä ilahduttavan hauskoja puolitotuuksia vilisee dialogissa enemmänkin.

Yksi on oppinut rakastamaan, toinen totuttelee ja kolmas ihmettelee naama punaisena.

Mutta siinä vaiheessa kun siirrytään julkiseen esiintymiseen, katsojan valtaa jo sääli. Tietääkö Florence olevansa täysin toivoton? Miksi läheiset pitävät häntä kuplassa? Johtuuko se Florencen varallisuudesta, mikä mahdollistaa myös hänen läheistensä unelmien toteuttamisen ja täten läheiset eivät uskalla purra heitä ruokkivaa kättä? Onko Florence niin dominoiva hahmo ja konsertissa mukana oleminen niin tärkeää statuksellisesti New Yorkin seurapiiriläisille, että nämäkin vain hymyillen seuraavat esitystä ja taputtavat innokkaasti? Onko Florence pelkkä sisäpiirivitsi? Vai onko heidän näkökulmansa vain erilainen ja kypsempi kuin musiikkikriitikolla, joka kävelee esityksestä ulos ja toteaa: "musiikki on tärkeää, ei hauskaa"? Elokuva ei tarjoa näihin ihan suoranaisia vastauksia ja leffa herättää lisääkin vielä kysymyksiä esittelemällä Florencen persoonan surullisenkin puolen. Joten ilahduttavasti katsojalle jätetään paljonkin ajateltavaa.

Hugh Grant houkuteltiin mukaan elokuvaan puolieläkkeeltä ja hänen roolinsa Florencen aviomiehenä ja keskinkertaisena englantilaisena teatterinäyttelijänä, St. Clair Bayfieldina, on täydellinen Grantille. Mies kun osaa olla samanaikaisesti herttainen, lipevä, lämmin ja itseään täynnä oleva. Ja näin ollen Florence aviomiestäkään ei voi syyttää oikein mistään, vaan päinvastoin. Bayfield on elokuvassa mahdottomassa tilanteessa, jossa hän tekee parhaansa ja enemmän kuin juuri kukaan muu olisi tehnyt. Myös Big Bang Theorysta enemmänkin tunnettu Simon Helberg tekee hyvän suorituksen kokemattomana ja vastentahtoisena pianistina Cosmé McMoonina, jonka elokuva viittaa olevan piilohomoseksuaali.

Huonoa

1944 miljööstä jäi puuttumaan jotain. Olen suuri aikakauden ystävä ja vaikka kaikki on päällisin puolin kunnossa, niin jokin viimeinen silaus siitä vain jäi puuttumaan. Ja sitten kun nykyleffoissa ei enää noin vain pistetä savuksikaan, niin sekin ehkä vähän jarruttaa fiiliksen muodostumista. Kenties olisi voinut tiiviimmin vielä koittaa juurruttaa ajankohtaa ja ympäristöä mukaan tarinaan. Jostain syystä myös ulkokuvissa jäi haittaamaan kuinka siistiä kaikki oli kadulla ja autot kiilsivät kuin viimeistä päivää. Jäi liian siloiteltu maku.

Ameriikan Hyacinth Bucket valmiina estradille.

Lopun draamankaari sai myös epäilemään, että näinköhän on oikeasti tapahtunut. Ei ollut tapahtunut ihan samalla lailla, mutta samansuuntaisesti kyllä. Silti lopussa olisi ollut aineksia koskettavaan lopetukseen naisesta, joka seurasi unelmiaan ja teki mitä halusi muista välittämättä. Kaikki ainekset kunnon kyyneltenvääntämiseen oli olemassa, mutta kässärissä ehkä sorruttiin soljumaan liian pinnallisesti ja aavistuksen kiirehtien. Joskin vaarana oli myös rasittavan ylidramaattinen elokuva, mikä oli suurin pelkoni ennakkoon, mutta siihen ei onneksi todellakaan sorruttu. Ehkä olisin vielä hieman jäänyt kaipaamaan lisää tietoa Florencen persoonasta ja hänen suhteestaan mieheensä, että miten asiat oikein päätyivät tuollaiselle tolalle, että Florencesta tuli rumasti ilmaistuna kenties jopa sisäpiirivitsi.

Tuomio

Florence Foster Jenkins on erittäin hauska ja surullinenkin tarina kiinnostavasta ja jo hieman unohdetusta persoonasta. Se jättää jälkeensä tiedonjanon selvittää lisää asioiden tolasta ja sen jälkeen ilokseen huomaa elokuvan pysyneen myös melko vahvasti uskollisena alkuperäisille tapahtumille. Aihealueensa vuoksi se ei varmaankaan kerää kovinkaan massiivista yleisöä, mikä on hieman harmi. FFJ on parempi, hauskempi ja kiinnostavampi elokuva kuin voisi ennakkoon kuvitella.

Näyttely 8,5
Audiovisuaalinen elämys 7

Juoni/käsikirjoitus 8
Lähtökohdat ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 7
Legenda-arvo 6,5
Viihde 8,5
★★★★☆

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Julie & Julia, Eddie The Eagle, Marguerite, Sunset Boulevard, Grey Gardens