Hacksaw Ridge - Aseeton mies (2016) - Arvostelu

Tositarina Desmond Dossista, joka sai lähteä aseettomana lääkintämiehenä Tyynenmeren rintamalle päätyen Okinawan taisteluun, jossa amerikkalaisten on kiivettävä ensin Hacksaw Ridgeksi nimitetyn harjanteen yli päästäkseen kohtaamaan japanilaiset.

Genre: Draama / Sota
Ohjaus: Mel Gibson
Käsikirjoitus: Robert Schenkkan, Andrew Knight
Päätähdet: Andrew Garfield, Hugo Weaving, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington

Kesto: 139 min.

"With the world so set on tearing itself apart, it don't seem like such a bad thing to me to want to put a little bit of it back together."

Odotukset olivat henkilökohtaisesti massiiviset ja jopa epäreilut. Päässäni pyörivät ajatukset uudesta Full Metal Jacketista, sekä tarinat kuinka ensi-illassaan ihan oikeasti arvostetulla Venetsian elokuvafestivaalilla Hacksaw Ridge (ja Gibson) oli saanut osakseen kymmenen minuutin seisovat aplodit. Juuri tämän vuoksi yritän pysyä visusti pelkästään nykyhetkessä, enkä seuraa tulevia elokuvia edes trailerienkaan osalta. Poislukien ne mitä teatterissa joutuu valitettavasti katsomaan. Odotukset ja ennakkokäsitykset vaikuttavat katsomiskokemukseen ja minun olisi nähtävä tämä elokuva toisenkin kerran muodostaakseni siitä tarkemman ja henkilökohtaisemman mielipiteen.

Tämä on Mel Gibsonin paluu ohjaajaksi kymmenen vuoden tauon jälkeen ja tältä ajalta löytyy myöskin vain kuusi näyttelijäsuoritusta. Niistäkin pari on pieniä sivurooleja. Elokuvan ja miehen itsensä Oscar-mahdollisuuksista puhuttaessa leffan tason ohella joutuu spekuloimaan politiikalla, sillä Gibsonin mainehan ryvettyi kymmenen vuotta sitten rattijuoppouden, pahoinpitelysyytteiden, sekä juutalaisvastaisten kommenttien myötä. Gibson oli todellinen persona non grata useamman vuoden ja lukemattomien vitsien kohde, esimerkiksi Ricky Gervais antoi palaa Golden Globeissa useammankin kerran. Gibson on varmaan edelleen täysin kestämätön naama ja nimi joillekin ihmisille. Joten elokuvan olisi pitänyt olla ei hirveästi liioitellen vuosituhannen paras, että se olisi varmasti huomioitu kaikissa kategorioissa Oscar-gaalassa ja olisi ollut mahdollisuuksia voittaa. Nykyisellään on hyvinkin mahdollista, että se voi jäädä ilman ehdokkuuksia ohjauksen ja parhaan leffan osalta. Mutta sehän riippuu tietysti olennaisesti myös kilpailijoiden tasosta. Jos noissa kahdessa edellä mainitussa sattuisi tulemaan ehdokkuudet, niin voittajaksi ei kyllä missään nimessä kannata veikata. Mutta Gibson on jokatapauksessa odottanut ja työstänyt kärsivällisesti itsensä siihen tilanteeseen, että on pystynyt jälleen ohjaamaan ison luokan elokuvan ja nyt mies on tullut ryminällä takaisin. Minun puolestani tervetuloa, sillä elokuvallisesti australialaisella on takuulla tarjottavaa ja miehen elokuvat eivät ole kaikessa paatoksessaan ikinä jättäneet kylmäksi.

Elokuvassa on muuten mukana myös Vaasasta kotoisin oleva ex-autokauppias Matias Koski, joka on lähtenyt leffauran perään Australiaan. Roolihahmon nimi on sotamies Giles. Muistin että suomalainen oli tässä mukana, mutten tunnista ulkonäöltä enkä selvittänyt roolihahmonkaan nimeä. Joten en voi neuvoa missä kohtaa elokuvaa kannattaa odotella. Mutta tämä triviana. Ja sitten asiaan.

Hyvää

Andrew Garfieldilta erinomainen roolisuoritus, josta voisi jopa odotella Oscar-ehdokkuutta. Tosin melkeinpä joka vuosi aina jossain näyttelijäkategoriassa on ihan käsittämättömän kova ja laaja taso, joten mikään ei ole kirkossa kuulutettua. Ihan ei ole niin vahva suoritus kuitenkaan erinomaisuudestaan huolimatta, että voisi varmana leijua, että ehdokkuus irtoaa. Hugo Weavingilta myös poikkeuksellisen vahva sivurooli ekan maailmansodan veteraanina ja Desmondin ankarana isänä, mutta en tiedä tuliko riittävästi ruutu-aikaa Oscar-kilpaan päästäkseen. Sivunäyttelijöissä lähtökohdat ovat epätasaiset ja joka vuosi kohistaan kuinka voi olla mahdollista, että se ja se on muka sivurooli, vaikka hahmo on läsnä melkein joka kohtauksessa. Mutta Weaving hallitsee suvereenisti jokaista kohtausta jossa on läsnä ja on leffan moniulotteisin hahmo heittämällä edes sanomatta oikein mitään. Myös Weavingin muuntautumiskyky on jotain käsittämätöntä. Jopa joskus kankeat Vince Vaughn ja Sam Worthington vetivät myös hyvät roolit Gibsonin ohjauksessa. Vaughnin hahmo täytti kaikkien Full Metal Jacket fibat samantien. Mielestäni Full Metal Jacketin eka puolisko on paras elokuvanpuolikas ikinä. Ei Vaughn mikään R. Lee Ermey ole, mutta toimi silti erittäin hyvin ja piti jopa pari kertaa epäillä omia silmiä, että voiko tuo muka olla yleensä niin väsyneen oloinen Vaughn.

Sota on helvettiä kuten mm. William Tecumseh Sherman sen on todennut. Gibson ei ole lähtenyt romantisoimaan tätä, vaan päinvastoin. Taistelut ovat sekasortoisia ja sotilaat pyörivät kaiken tulen, sekä savun keskellä puolisokeina ja tietäen lähinnä ainoastaan, että minne suuntaan pitäisi koittaa edetä. Desmondin sotaveteraani-isällä on isoja henkisiä haavoja ensimmäisen maailmansodan juoksuhautahelvetistä. Iso osa hänen tovereistaan, sekä lapsuudenkavereistaan makaa mullan alla. Ryyppy maistuu ja kaikki ei kyllä ole ihan viimeisen päälle reilassa pääkopassa. Toisaalta elokuva kuvaa myös isänmaallisuutta ja ihmisten ylpeyttä ja kunniallisuutta esimerkiksi vakaumuksiaan ja uskomuksiaan kohtaan. Elokuvan koskettavin kohtaus on hetki ennen loppua kun Okinawan taistelu on päättymässä ja kamera kuvaa taistelun molempia osapuolia. Siihen kun lyödään läpi elokuvan mestarillisesti käytetty ja tehty musiikki, niin iho menee kananlihalle ja kyyneltä pääsee pidättelystä huolimatta tirahtamaan muutama kappale silmäkulmasta. Ja tämä kuvattaessa vain jotain randomia japanilaista upseeria tappion häämöttäessä ja kuinka kauniin tyynesti kaveri siihen suhtautuu ja tekee mitä tuossa tilanteessa odotetaan. Vääjäämättä tuntee itse olevansa etuoikeutettu ja pinnallisen paska ihminen, joka ajattelee vain itseään, eikä usko mihinkään. Mikä on aikalailla totta.

Musiikki ja sen käyttö on aivan mahtavaa. Jo trailerit vetivät ihon kananlihalle. Sama jatkui itse elokuvassa ja jopa kyyneltäkin tirahteli kovasta pidättelystä huolimatta ulos. Tämä oli ensimmäinen sotaelokuvani teatterissa katseltuna ja olihan se vaikuttavaa. Valitettavasti panssarivaunuja ei ollut taistelun kuhinassa mukana, mutta tyydyttävästi leffateatterin lattia värähteli kun yksi sellainen oli laitettu ajamaan ohi Desmondin komppanian tallustellessa kohti rintamaa. Isoja tykkilaivoja löytyy ja kranaatinheittimien tulesta oli kiva kuulostella onko laskeutumassa mihin suuntaan ja tuleeko kovinkin kohti kameraa. Lähelle tulleet pamaukset tunsi itsekin ja käsi puristui nyrkkiin.

Tuli mieleen elokuvan loppupuolen rukoilusta, että Desmond Doss on vähän kuin pienemmän mittakaavan versio Jeanne d'Arcista. Nimenomaan siis puhun tästä elokuvasta, joka luo sellaisen tunteen leikkauksellaan, että Doss oli avainasemassa taistelun kääntymisessä liittoutuneille. Molemmat olivat nuoria ja elämässä kokemattomia, mutta jollain tavalla silti äärimmäisen viisaita ja syvästi uskovaisia. Molemmat ansaitsivat toveriensa kunnioituksen, loivat heihin uskoa ja kannustivat muita omalla esimerkillään. Jeanne toki tappoi sodassa, mutta siinä sivussa oli kenties se suurin liikkeelle paneva voima, joka johti Ranskan vapautumiseen Englannin otteesta satavuotisessa sodassa. Sitä ei varmaan tarvitse kummemmin eritellä, mitä oli teinitytölle kiitoksena tuosta kun omatkin (valtaa tekevät) käänsivät katseensa muualle. 

Huonoa

Elokuvan käsikirjoittajat eivät ole mitään suoranaisia raskassarjalaisia, tosin Robert Schenkkan on ollut mukana Tyynenmeren taistelutovereiden kässäritiimissä neljässä jaksossa. Sekä Andrew Knight on puolestaan esimerkiksi kässäröinyt Russel Crowen elokuvan Kaivonkatsoja, jossa Crowen esittämä isä lähti etsimään sodassa kadonnutta poikaansa. Eli ovat ehkä enemmänkin fiksuja budjettivalintoja australialaiselle elokuvalle, mutta ihan täydellinen timantti tuo käsikirjoitus ei ole.

Leffa olisi saanut jopa kestää hieman pidempään. On todellakin aivan hilkulla, ettei edetä liian nopeassa tahdissa näitä Desmondin siviilikohtauksia. Sinne ängetään raakasti arvioiden vajaaseen 40 minuuttiin syyt Desmondin järkähtämättömälle vakaukselle, rakkaustarina ja sitten vielä valotetaan perhekuvioita, sekä isän sota-arpia. Kaikki tuo kuitenkin toimii hyvin, osa jopa erittäin hyvin, mutta ei ehkä sittenkään ihan riittävän erinomaisesti. Armeijakoulutus osuus on jo vähän maltillisemmassa vauhdissa, joskin edelleen olisi helposti voinut hieman lisää aikaa käyttää esimerkiksi komppaniaan tutustumiseen, mikä vaikutti ihan kiinnostavalta joskin aavistuksen kliseiseltä kokoonpanolta. Nuo kaksi isoa palaa koostavat elokuvan ekan puoliskon ja toinen puolisko puolestaan koostuu kokonaan itse sodasta ja se onkin heittämällä leffan parasta antia kaikessa intensiivisyydessään ja raakuudessaan. Se on jopa kokonaisen arvosanan verran parempi kuten omasta mielestäni ironisesti oli myös Full Metal Jacketilla, jolla tosin osiot olivat toisinpäin.

Tuomio

Gibsonilla on pitkä rivi vaikutuskeinoja ja vippaskonsteja katsojan tunteiden manipuloimiseksi käytössä, mutta taitavan ohjaajan käsissä paketti pysyy yllättävänkin koskemattomana ja eheänä, eikä katsoja joko huomaa tai vain halua takertua pienen pieniin hiusmurtumiin, koska kyyti on niin hieno ja vaikuttava. Päähahmoon ei tarvitse samaistua, ei tarvitse jakaa samoja uskomuksia. Voit vain olla mukana ja nauttia erinomaisesti tehdystä, tositapahtumiin tukevasti nojaavasta sotaelokuvasta, joka kertoo yhden uskomattoman ihmisen tarinan. Ja ennen kuin ohjaajan nimi pamahtaa ruudulle, niin koetaan vielä jotain salin hiljaiseksi vetävää, vaikka varsinainen elokuva onkin jo loppu. Must see materiaalia.

Näyttely 9
Audiovisuaalinen elämys 9,5

Juoni/käsikirjoitus 8
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8,5
Uudelleenkatseluarvo 8
Legenda-arvo 8
Viihde 9
★★★★★

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kirjeitä Iwo Jimalta, Helvettiin ja takaisin, Länsirintamalta ei mitään uutta, Full Metal Jacket, Ilmestyskirja. Nyt, Devils on the Doorstep, Fires on the Plain, J'accuse! (1919), Come and See