Life (2017) - Arvostelu

 Arvostelussa Life (2017)

Rikkinäinen Mars-luotain päätyy Kansainväliselle avaruusasemalle, jossa astronautit huomaavat luotaimen tuoneen mukanaan tuntemattoman ja nopeasti kehittyvän eliön.

Traileri

Genre: Sci-Fi / Trilleri
Ohjaus: Daniel Espinosa
Käsikirjoitus: Rhett Reese, Paul Wernick
Päätähdet: Jake Gyllenhaal, Ryan Reynolds, Rebecca Ferguson, Ariyon Bakare, Hiroyuki Sanada

Kesto: 104 min.

"We´re looking at the first proof of life beyond Earth."

Odotukset, vangitsevuus ja teema

Lifen alkuperäinen julkaisupäivä oli siellä toukokuun loppupuolella, mutta se luonnollisestikin halusi välttää joutumasta Pirates of the Caribbeanin jalkoihin. Ison budjetin sci-fi leffoja on viime aikoina riittänyt esimerkiksi Arrivalin, Rogue Onen ja Passengersin johdolla, mutta Lifen trillerin ja jopa kauhun alle niputetut ominaisuudet herättänevät katsojan mielenkiintoa. Varmastikin monen suunnitelmissa on ollut käydä katsomassa Life lämmittelynä myöhemmin tänä vuonna ilmestyvälle Alien: Covenantille. Se oli myös minunkin kirjoissani se optimi. Saada siis kokea tunnelmallinen ja alienmainen jännäri.

Life pyrkii olemaan mahdollisimman realistinen ja se leikittelee skenaariolla mitä jos jokin Mars-luotain löytäisi planeetalta yksinkertaisen yksisoluisen organismin. Täten sen ensimmäinen etappi olisi todennäköisesti päätyä Kansainväliselle avaruusasemalle tutkittavaksi. Kaikki tämä voisi periaatteessa tapahtua minä hetkenä hyvänsä ja tuo realismi tekikin elokuvasta sinänsä varsin mielenkiintoisen. Katsomiskokemus oli sanalla summattuna epätasainen. Välillä meno oli niin intensiivistä, että käsi puristui huomaamatta nyrkkiin ja välillä ihmeteltiin selvästikin itseään älykkäänä pitävän elokuvan typeriä käänteitä.

Audiovisuaalinen elämys

Ruotsalaisohjaaja Daniel Espinosa murtautui Hollywoodiin ruotsalaistrilleri Snabba Cashin ansiosta vuonna 2010. Elokuvassa pääosaa näyttelevä Joel Kinnaman ryhtyy huumediileriksi pystyäkseen rahoittamaan kaksoiselämäänsä Ruotsin hienostopiireissä. Sitä seurannut Espinosan leffa olikin jo Hollywoodissa Denzel Washingtonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämä trilleri Safe House (2012). Sitä taas seurasi Child 44 ja jotenkin olen nähnyt ainoastaan Espinosalta Snabba Cashin, joka oli aikalailla Lifen suoritus pienoiskuvassa. Eli aesteettisesti todella komeaa, mutta juonenkuljetuksesta ja ylipäänsä selkeydestä löytyy viilailtavaa enemmän tai vähemmän. Lifen tapauksessa emme esimerkiksi missään vaiheessa pysty alkuunkaan hahmottamaan avaruusaseman pohjapiirrosta, tai missä päin milloinkin olemme menossa. Mikä on melko olennainen yksityiskohta kun kyse on tälläisestä suljetun tilan kissa ja hiiri -leikistä.

Leffassa hyödynnetään Gravityn eteenpäin viemää tekniikkaa, eli näyttelijät roikkuvat köysissä saavuttaakseen illuusion nollapainovoimasta. Sinne sekaan sitten heitetään nätisti paikallaan leijuvia nestepisaroita ja mm. eräänlainen raskas asekin, joka saadaan sekin köysien avulla leijumaan painottoman näköisenä. Myöskin kamera leijailee hetkittäin suorastaan kauniisti ympäriinsä. Eritoten pitkässä yhden otoksen avauskohtauksessa avaruusasemalta kameralla suorastaan leikitellään. Sillä kikkaillaan mm. pyörittämällä se ympäri, sekä ylipäänsä kamera leijailee näyttelijöiden tapaan painottomana läpi elokuvan seuraten hahmojaan välillä oviaukkojen läpi, sekä kulmienkin taakse.

Puitteet ovat todella nätit ja yksityiskohtaiset. Lavasteiden parista löytyy useita ihmisiä, joiden CV:stä löytyy milloin Gravitya, Interstellaria, The Martiania ja jopa Transformersia. Kaikki sisustat on oikeasti rakennettu. Olisi ollut tolkuttoman komea 3D:nä, mutta kauhuelementtejä sisältäviä elokuvia todella harvoin 3D:nä tuotetaan. Kaksi syytä tulee näin yleisellä tasolla mieleen. Kauhu ei ole ihan mainstreamia ja näiden leffojen budjetit ovat yleensä pienehköjä Hollywood-skaalalla. Toisekseen 3D:ssä ei saisi olla mitään kovin aggressiivista ja nopeaa liikettä tai kuva suttaantuu, joten en tiedä toimiiko se kovinkaan hyvin äkkisäikäytysten kanssa. Tekijöiden ja käsikirjoittajien pitäisi varmastikin huomioida alusta asti, että tämä tuotetaan myös 3D:nä. Mutta 3D-kauhuleffoja löytyy kyllä, vaikken ulkomuistista pystynyt yhtään nimeämään: Resident Evilia, Underworldia, House of Wax, Piranha 3D, World War Z, Saw: The Final Chapter, Prometheus, Poltergeist jne. Ei niitä todellakaan montaa ole, mutta jokunen kuitenkin.

Elokuvan alien kehittyy elokuvan edetessä ja se aloittaa taipaleensa yksinkertaisena yksisoluisena eliönä, joka antaa liiankin söpön ensivaikutelman. Harmittavasti vasta aivan leffan loppupuolella otus alkaa olla jo todella pelottavan näköinen. Ennen tätä enemmänkin otuksen yksipuolinen toiminta on se juttu, mikä tekee siitä uhkaavan ja minkä uhriksi katsojakin voi helposti itsensä kuvitella. Missään kohtaa ei tarvinnut tuolilta pompata, mutta käsi kyllä tahtoi puristua muutamassa kohdassa nyrkkiin jo ihan myötätunnosta.

Espinosan luottomiehen Jon Ekstrandin musiikki on vaihtelevaa. Se on osin aika mukavan perinteistä leffamusiikkia, mutta samalla mieleeni jäivät päällimmäisenä elokuvan melodramaattiset ja kehnosti mukaan sopivat "paussit", joissa elossa olevat hahmot pysähtyivät hetkeksi muistamaan kuolleita tovereitaan ja tiedostamaan oman tilanteensa epätoivon. Musiikki ja kuva yrittävät heruttaa katsojastaan surullisia tunteita, mutta hahmojen olemattomuus ja näiden surukohtausten ylenpalttinen dramaattisuus, sekä outo yhtäkkinen silmille lävähtäminen aiheuttavat lähinnä hämmentyneen fiiliksen. Olion muuttuessa aggressiiviseksi, myös musiikki muuttuu perinteisemmästä ja kevyemmästä tyylistä enemmän pahaa henkiväksi ja synkäksi. Loppupeleissä ihan perussettiä ja ajaa asiansa passelisti.

Näyttely

Ryan Reynolds on periaatteessa jälleen oma vitsaileva itsensä ja hänen hahmonsa Rory Adams onkin sopivasti joukon tähti. Mietinkin miten kaveri sopisi tälläiseen vakavampaan elokuvaan ja vastaus on; ei kovin saumattomasti. Deadpoolin tuomalla supertähteydellä ja naurettavan hyvällä ulkonäöllä tuppaa olemaan näissä piireissä se haittapuoli, että on erittäin vaikea nähdä hahmoa näyttelijältä. Lifen kohdalla käsikirjoittajat eivät ole oikeastaan vaivautuneet edes yrittämään luomaan näyttelijälle muuta hahmoa kuin jatkuvasti pilke silmäkulmassa oleva Ryan Reynolds.

Alunperin muuten Reynoldsin ja Gyllenhaalin roolitus oli ymmärtääkseni toisin päin. Yleensä intensiivisiä ja pakkomielteisiä hahmoja uniikilla sympaattisella myötätunnolla näyttelevä Gyllenhaal on lääkäri David Jordan, joka on avaruudessa kuin kotonaan. Tämän enempää en oikeasti pysty hahmoa kuvailemaan. Britti Rebecca Ferguson taas on tauteihin erikoistunut tutkija, joka on järjestelmällinen ja kurinalainen. Hän on luonut retkikunnalle yksinkertaiset "palomuurit", joilla astronautit ja loppukädessä maapallo pysyvät turvassa mahdollisilta eliöiltä ja taudeilta. Juuri muuta virkaa hahmolla ei tunnukaan olevan kuin jatkuvasti jauhaa protokollasta ja turvallisuudesta.

Sivurooleista mainittavin kuulunee myöskin brittiläiselle Ariyon Bakarelle, joka on yleensä tottunut toimimaan vieläkin pienemmissä rooleissa. Hänen hahmonsa on heittämällä elokuvan kiinnostavin, sillä hän on rampa ja luonnollisestikin nauttii suuresti vapaudestaan liikkua tasavertaisesti muiden kanssa. Uusi eliö myöskin edustaa Bakaren Derrylle mahdollisuutta jonain päivänä kenties nauttia samanlaisesta vapauden tunteesta myöskin Maan kamaralla. Jokainen hahmo suhtautuu erilailla tähän uuteen entiteettiin ja se määrittää ainakin alkuun ihan kivasti heidän toimintaansa, sekä mielipiteitään. Joskin kaiken kaikkiaan hahmot voisi niputtaa kuiviksi ja värittömiksi, sillä joukosta ei löydy genrelle yleensä ominaisia pelkureita, tai itsekkäitä selviytyjiä maustamaan melko tasapaksun joukkomme tarinaa. Koska elokuva haluaa epätoivoisesti sijoittua todellisuuteen, niin onkohan tässä varottu tahraamasta astronauttien mainetta. Nyt he rikkovat protokollia sankarillisista syistä, eivät esimerkiksi äärimmäisen pelon aiheuttaman itsekkyyden seurauksena. Hahmot olisivat kaivanneet ylivoimaisesti eniten maustetta ja rikkaamman otannan inhimillisyydestä.

Juoni/käsikirjoitus

Käsikirjoittajapari Rhett Reese ja Paul Wernick ovat vastanneet mainioista Deadpoolista, sekä Zombielandista. Toki miesten listaa vastaavasti tasapainottaa Hasbron leluihin perustuva G.I. Joe: Kosto. Siis ainakin laadullisesti, sillä muutoin tuo tekele kuitenkin tuotti lähes 400 miljoonaa dollaria tuotantobudjetin ollessa 93 miljoonaa. Eli studiojen silmin 3 menestystä peräjälkeen ja kaksikko puuhaakin jo Deadpoolin, sekä Zombielandin jatko-osia.

Elokuvassa ja dialogissa on paljon yksityiskohtia. Hahmojen suusta selitetään katsojaa aliarvioiden kaikki heidän toimintansa, sekä ajatusketjunsa. Kun elokuvissa alkaa tulla paljon turhia yksityiskohtia, joita ei olisi välttämätöntä selittää tai kertoa, niin usein omat ajatukseni tuppaavat karkaamaan leffan parista hetkeksi muualle. Life pyrkii pitämään tapahtumansa realismin rajoissa ja on nähnyt selvästikin vaivaa mitättömienkin yksityiskohtien eteen. Siellä on ollut Nasan koulutuksen saanutta lääkäriä, sekä geneetikkoa konsultoimassa elokuvaa alienin, sekä avaruusarjen suhteen. Astronauttien toiminta vaikuttikin kaikinpuolin protokollien mukaiselta ja elokuva erikseen pysähtyi sitä myöskin useasti alleviivaamaan. Kunnes niitä protokollia ja sääntöjä kaiken vaivannäön jälkeen luonnollisestikin lähdetään rikkomaan kerta toisensa jälkeen aika kyseenalaisen oloisilla ratkaisuilla. Aikamoinen ristiriita, että yrität muuten olla kaikinpuolin kypsä ja viisas, mutta draaman luomisessa menet sieltä missä aita on matalin. Koko kohtaus, josta astronauttimme saavat motivaation ja idean olion nitistämiseen, on vähintäänkin hämmentävä. Sen voisi luulla olevan vitsi.

Elokuvan aikana huomasin myös pohtivani, että rajoittaako sittenkin ISS-avaruusasema ympäristönä tuota toimintaa aavistuksen monotoniseksi. Toki ahtaus ja nollapainovoima luovat jännittävän ja ahtaan ympäristön, sekä luonnollisesti ulkosallakin käydään. Mutta loppupeleissä käsikirjoitus ei noista saanut irti oikeastaan mitään uutta. Elokuvan sisällä valtavaksi kehuttu avaruusaluskin tuntui aika pieneltä toiminnan pyöriessä samoissa muutamissa lokaatioissa. Sen toki sinänsä ymmärtää kun lukee kuinka miljöö on rakennettu ihan fyysisenä CGI:n sijaan.

Pakko kommentoida myös, että k16 elokuvaksi on aavistuksen kesy kauhun näkökulmasta ajateltuna. Joskin intensiivisyyttä riittää. Tosin en kyllä tiedä olisiko vain muutamia graafisia kohtauksia karsimalla voinut olla k12 kamaa. Tokkopa, koska sisältää kuitenkin jonkinlaisia kauhun elementtejä ja maalaisjärjellä ajateltuna se on aika selkeä no-no noin nuorille. Jenkkilässä Lifen ikäraja on kuitenkin rated r, eli alle 17-vuotias ei pääse ilman huoltajaa sisään. Vertailun vuoksi Rings oli siellä pg-13, eli osa materaalista saattaa olla soveltumatonta alle 13-vuotiaille. Joten tässä valossa ehdottomasti Life ei ottanut ikärajaansa nähden riittävästi iloa irti skenaariostaan ja siellä nimenomaan graafisia kohtauksia, sekä parit kiroilut karsimalla ikäraja olisi ollut aika varmasti pg-13. Herättää hieman ihmetystä, sillä yleensä studiot on näissä aika tarkkoina, koska alempi ikäraja merkitsee tietenkin suurempaa potentiaalista rahakasaa... siis yleisöä.

Kun nyt tässä ja aiemmissa kappaleessa mainitsemani käsikirjoitukselliset yksityiskohdat ottaa huomion, niin en tiedä loppuiko hyvät kannukset omaavalta kässäriduolta mielikuvitus kesken. Vai veivätkö väärät asiat liikaa mielenkiintoa. Oliko trilleri/kauhu liian vieras ja hankala genre komediassa kunnostautuneelle parivaljakolle?

Uudelleenkatseluarvo

Elokuva ei hirveästi peittele kunnianosoituksiaan genrensä maineikkaimmille elokuville. Jo pressikiertueella (jossa muuten Gyllenhaalin ja Reynoldsin "press junketit" ovat täyttä kultaa, youtubeen mars) tekijät mainitsivat Alienin olleen valtava inspiraatio Lifelle. Toinen selkeä innoittaja oli tietenkin The Thing (from another world). Molemmat olivat pienehkön budjetin B-elokuvia, siis myös Alien. Joten Life tuli rakentaneeksi itselleen dilemman. Se halusi olla viisas ja vakavasti otettava a-luokan elokuva, mutta samalla se ihannoi b-luokan fantasiatekeleitä.

Life on mainiota kertakäyttöviihdettä, mutta eipä sillä ole tarjottavaa enää toiselle katselukerralle. Ellei sitten elokuvan miljöö erityisesti satu kiinnostamaan. Lifen tarjoama viestikin on se perinteinen, eli varokaa mitä toivotte. Vimmatusti etsimämme Maan ulkopuolinen elämä voi olla jotain sellaista, mikä olisi ollut parempi jättää löytämättä. Elokuva vajonnee sinne jonnekin kohtalaisten sci-fi leffojen suureen massaan.

Viihde

Ihan ensimmäisenä leffa kärsii ihan väistämättä Alien ja The Thing -vertailuista, joilta ei vaan voi välttyä ja joka on tekijöiden puheiden ansiosta ihan itse aiheutettua. Sitä kautta tulee mietittyä englantilaisittain "what is the meaning of Life"? Sen konsepti on erittäin mielenkiintoinen ja melko uniikki, mutta se taantuu lopulta kesyksi monsteripätkäksi ja matkan varrella lainaa asioita vähän jokapuolelta. Asioita, jotka on jo tehty paremmin. Arrivalhan oli samansuuntainen tapaus, mutta se pysyttäytyi tiukasti kiinni omassa teemassaan.

Halusin elokuvalta alienmaista vahvaa tunnelmaa, mutta nimenomaan sitä pelonsekaista jännitystä tästä puuttui. Oli intensiteettiä ja hieman verkkaisen alun jälkeen asioita alkaa tapahtua. Mutta ympäristö, hahmot ja osa käänteistä eivät vain toimi lähimainkaan optimaalisesti ja suoranaista jännitystä ei tahdo päästä muodostumaan. Toisaalta taas olemattomat hahmot aiheuttavat sen, ettei katsojalla ole mitään hajua kuka kuolee ja kuka ei. Mutta jos ei hahmoista välitä, niin onko sillä oikeastaan väliä kuka laitetaan kylmäksi. Sitä paitsi taitava käsikirjoitus pystyy sitäkin peittämään ja tällöin katsojalle muodostuu se tunnesidekin hahmoihin, joiden joukosta nousee mahdollisesti niitä omia suosikkeja ja inhokkeja.

Odotukset, vangitsevuus ja teema 7

Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 8

Juoni/käsikirjoitus 6,5
Uudelleenkatseluarvo 5
Viihde 7

★★★☆☆

IMDB

Katsomisvinkit: The Thing, Fire in the Sky, Event Horizon, Pandorum, Contamination