Dunkirk (2017) - Arvostelu

Genre: Sota / Historia

Ohjaus ja käsikirjoitus: Christopher Nolan on maailman parhaiten palkattu ja kenties myös suosituin ohjaaja, missä ovat erityisesti auttaneet sellaiset elokuvat kuin Batmanin Yön ritari-trilogia, Inception ja viimeisimpänä Interstellar. Hänen elokuvistaan ovat nauttineet myös kriitikot ja hänellä on taito tehdä ison budjetin elokuvista yllättäviä, erilaisia ja rikkaita. Kun taas yleensä ison budjetin elokuvat ovat yleensä turvallisia ja varman päälle kaikin puolin pelattuja. Nolanilla on valtaa marssia Hollywoodin studioon ideansa kanssa ja saada 200 miljoonaa dollaria budjetiksi, sekä vapaat kädet. Syynä eivät ainakaan etunenässä ole taitavat puhujan lahjat vaan yksinkertaisesti se, että kaikki hänen elokuvansa ovat tuottaneet voittoa, elokuvat valmistuvat ajallaan ja yleensä jopa alle budjetin.

Päätähdet: Fionn Whitehead on Tommy-niminen rivisotilas, joka välittömästi elokuvan alussa pakenee toisesta painajaisesta toiseen. Hän pakenee saksalaisia Dunkirkin rannalle, missä häntä odottaa kerrassaan unohtumaton näky. Silmänkantamattomiin sotilaita seisoo jonossa rannalla kasvot kohti kotimaata, vailla ilmatukea ja vailla pelastavia aluksia.

Tom Hardy näyttelee RAF:n lentäjää, joka on yksi harvoista brittikoneista, joka on lähetetty suojaamaan evakuointia. Koneita kun halutaan säästää edessä oleviin ilmataisteluihin. Hardy ottaa valtavia riskejä yrittäessään kaikin mahdollisin keinoin pitää alapuolellaan maalitaulun roolissa seisovat brittisotilaat turvassa.

Mark Rylance antaa kasvot evakuoinneissa avustaneille siviileille vanhemmanpuoleisena herra Dawsonina. Hän vastaa pikkupurrellaan yleiseen kutsuun avustaa joukkojen evakuoinnissa. Dawson lähtee matkaan kohti pahaenteisenä horisontissa savuavaa rantaa kahden poikansa kanssa.

Cillian Murphy on meren varasta pelastettu traumatisoitunut upseeri, joka aiheuttaa traagisen sattumuksen, minkä brittien sotapropagandakoneisto muuttaa sankaritarinaksi.

Kenneth Branagh esittää laivaston upseeria, joka johtaa brittiläisellä arvokkuudella evakuointia Dunkirkin päässä.

Harry Styles on paremmin tunnettu hiljattain hajonneen teinipop-yhtye One Directionin jäsenenä. Hän on Alex-niminen sotilas, joka ajautuu toisen kokemattoman näyttelijän, Fionn Whiteheadin Tommyn seuraan, kun elokuvaa on takana puolisen tuntia. Kuten muutkin sotilaat hän yrittää enää vain selviytyä ja hänen hahmonsa vangitsee tämän teeman kaikkein tehokkaimmin.

- "Well done, son."
- "What for? I just survived."
- "That's good enough."

Dunkirk pyrkii vangitsemaan sotilaiden keskuudessa tuolloin vallinneen turruttavan tappiomielialan. Ranskalaisen pikkukaupungin Dunkirkin rannalta kun näki horisontissa siintävän Britannian ja Dunkirkista vetäytyminen merkitsi paitsi suoran saksalaisinvaasion uhkaa Britanniaan, myös häpeällistä paluuta kotiin häviäjänä. Saksalaiset kuitenkin käsittämättömästi keskeyttivät hyökkäyksensä kohti motitettuja britti- ja ranskalaissotilaita. Se antoi aikaa briteille järjestää joukkojensa evakuoinnin kanaalin yli. Britanniassa kuulutettiin yleinen kutsu, jossa pyydettiin kaikkia mahdollisia kalastaja-aluksia ja muita siviiliveneitä avustamaan joukkojen evakuoinnissa. Näin noin 340 000 liittoutuneiden sotilasta saatiin evakuoitua ja Britannian taistelukyky säilyi. Tähän päälle Winston Churchill taikoi legendaarisessa radiopuheessaan historian suurimman sotatappion moraaliseksi voitoksi puhaltaen uutta taisteluhenkeä armeijaan ja kansaan.

Dunkirk on luotu jopa hieman dokumenttimaisella otteella. Kamera on usein aivan iholla, mikä tuo katsojan tehokkaasti mukaan tapahtumiin ja samalla luo kaaosmaista ahtauden tunnetta väenpaljoudessa, sekä laivoissa. Huolimatta ruudulle luodusta ahtaudesta, Dunkirk on lähtökohtaisesti eeppiset mitat täyttävä sotaelokuva. Mutta kun asiaa miettii hetkisen huomaa, että oikeastaan kyse on katastrofi-elokuvasta. Elokuva vain yksinkertaisesti näyttää toteen Dunkirkin rannoilla olevien sotilaiden historiallisen suurevakuoinnin seuraten siihen suoraan osallistuneita rannalla, merellä ja lentokoneissa.

Elokuvassa ei ole juurikaan dialogia, vaan tarinaa kuljetetaan pääasiassa toiminnan kautta. Jännitys syntyy ruudulla näkyvistä yksityiskohdista ja siitä, ettemme oikeastaan sotilaiden tavoin tiedä yhtään mitä ympärillä tapahtuu. Läsnä on ainoastaan raskas tunne lähestyvästä tuhosta. Olisi ollut niin helppoa ja loogista tehdä elokuva, joka olisi rannan, meren ja ilman ohella seurannut lisäksi saksalaisten komentajien ja brittien sodanjohdon toimintaa. Mutta sellainen narratiivi olisi uhannut viedä liikaa fokusta pois siitä, että Dunkirk oli jättimäinen ja sekava katastrofi, joka suoranaisella ihmeellä (ja kenties brittiläisellä peräänantamattomuudella) päättyi hyvin ja lopulta osaltaan käänsi sodan kulun.

Dunkirkista löytyy valtavasti ihailtavaa ja hienoja tilanteita. Vesikohtauksissa käytettiin elokuvan läpi jopa 60 eri venettä, mikä on ilmeisesti eniten mitä filmillä on nähty. Realismista ei ole tingitty, vaan veden varassa kuvatuissa kohtauksissa kameramiehet ovat sukelluspuvut päällä olleet vedessä näyttelijöiden seassa. Lentokohtaukset olivat oikeasti kuvattuja. Lähikuvia varten 2-istuiminen Yak-52 oli muokattu Spitfiren näköiseksi ja siellä istuivat näyttelijä, sekä oikea lentäjä. Kameroita oli sijoitettu mm. lentokoneiden siiville ja ohjaamoon. Välillä ilmataistelua kuvattiin myös ensimmäisestä persoonasta, jolloin kamera leijaili painottomana ilmassa imitoiden sotakonetta ja yritti pudottaa edessä väistöliikkeitä suorittavaa saksalaiskonetta. Nolan haluaa kuvata kaiken mahdollisen realistisesti, joten en uskalla sanoa oliko kamera jossain koneessa kiinni, vai mentiinkö digitaalisesti. Kaunista se ainakin oli.

Elokuvassa olisi useita muistelemisen arvoisia kohtauksia, mutta minulle erityisenä helmenä jäi mieleen torpedo-kohtaus. Olemme laivan sisällä. Kuuluu kauhea pamaus, metalli antaa periksi ja näet ohikiitävän hetken aukon laivan kyljessä kuvattuna sisältäpäin. Ja sitten pimeydessä mustalta näyttävä vesi vyöryy laivan sisään valtavalla voimalla ja ruutu peittyy vedestä lähes salamana pikimustaksi. Sali on aivan pimeänä ja ämyreistä kuuluu vedenalaisia, vaimeita ääniä. Kamera löytää hetkeksi pienen ilmataskun kunnes se katoaa ja olemme jälleen pinnan alla. Jostain tulee hento valonkare ja näemme ohuita siluetteja muista miehistä, jotka räpiköivät pinnan alla pakokauhun vallassa vailla pelastavaa pakotietä. Sitten läpuolelle ilmestyy valtava, taivaallinen aukko. Joku on avannut oven ulkopuolelta ja nyt sisään kajastavan valon ansiosta veden alla olevat sotilaat näkevät minne suunnistaa. Valitettavasti vain lähimpänä ovea olleiden ja vahvakeuhkoisimpien voimat riittävät pelastautumiseen. Näitä helmiä tosiaan löytyy muutamakin kappale elokuvasta ja yhtä kaunista, koskettavaa ja hetkittäin jopa runollista elokuvantekoa en ole kokonaisuutena nähnyt sitten La La Landin.

Nolanille ominaisesti tunnelmaa siis on ja äänissä ei ole tälläkään kertaa säästelty. Sukeltavan pommikoneen ääni on vaikuttava ja sotilaiden kauhuun tuon demonisen äänen edessä on helppo liittyä. Vielä vaikuttavampi on koneen pudottama, hiljalleen kameraa kohti etenevä sarjapommi. Kuinka räjähdykset vain kovenevat ja paineaalto vahvistuu, jännitys kuinka lähelle kameraa viimeinen pommi putoaa. Jo Nolanin edellinen elokuva Interstellar herätti keskustelua korkeasta volyymista ja tämä tuskin on poikkeus. Tätä kaikkea hampaiden paikkoja irrottavaa bassotärinää on kuitenkin rytmitetty hyvin. Korville tarjotaan levähdystaukoja ja mikään efekti ei iske liikaa yleisen äänitason yli. Se on tärkeää, sillä näin monipuolisen äänimaailman ja korkean intensiteetin elokuvaa ei haluaisi kokea liian varovaiseksi säädetyllä volyymilla.

Hans Zimmerin kellon lailla tikittävä musiikki on lähtöisin mainospuheiden mukaan Nolanin taskukellosta ja tuo tikitys on viety syntetisaattorin läpi, jonka jälkeen sitä on muokattu eri tavoin eri tarkoituksia varten. Oikein synkästi ajateltuna tuon kellon voisi katsoa tikittävän painajaismaisesti maailmanloppua kohti. Tikitys kovenee ja sen rytmi kiihtyy kun jotain on tapahtumassa. Välillä musiikki joillain minulle tuntemattomin keinoin matkii syöksyvää pommikonetta, tai vaikeroiden uppoavaa laivaa. Hiljalleen kun alkaa olla selvää, että evakuointi tulee onnistumaan ja täyskatastrofi vältetään, niin elokuvan infernaalinen ja ahdistava musiikki muuttuu hiljalleen vapauttavaksi. Vapauttaviin kuviin ja musiikkiin kun lyödään kansan reaktion oheen vielä Churchillin puhe, niin silmäkulmat ovat vaarassa kostua jälleen. On jopa hämmentävää miten näin paljon toimintaan, dialogittomuuteen ja kasvottomuuteen nojaava elokuva pystyy tarjoamaan näin vahvoja tunteita katsojalleen.

Oscar-kausi on nyt viimeistään polkaistu käyntiin, sillä Dunkirkia tullaan suurella varmuudella muistamaan usealla Oscar-ehdokkuudella alkaen Parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta. Vaikka ehdokkuuksien julkistamiseen on puolisen vuotta, niin on täysin mahdotonta nähdä siinä ajassa syntyvän 8-9 parempaa elokuvaa. Voittomahdollisuudet ovat olemassa, mutta niitä on hedelmällisempää arvioida vasta kun kilpailijat alkavat olla selvillä. Hyvien elokuvien ystävänä tosin toivon, että tämä vuosi pitäisi sisällään vieläkin parempia elokuvia. Sen sijaan vahvempaa kokemusta tuskin on enää tarjolla.

★★★★★

IMDB

Katsomisvinkit: Atlantin valli murtuu, Dunkirk (1958), Pelastakaa sotamies Ryan, Kuolemaantuomittu on karannut, Suvaitsemattomuus, Panssarikenraali Patton, 13 Hours, Olimme sotilaita, Hacksaw Ridge