Annabelle: Creation (2017) - Arvostelu

Genre: Kauhu
Ohjaus: David F. Sandberg
Käsikirjoitus: Gary Dauberman
Päätähdet: Talitha Bateman, Lulu Wilson, Stephanie Sigman, Anthony LaPaglia, Miranda Otto
Kesto: 109 min. Sisältää lopputekstien jälkeisen kohtauksen.

"Forgive me, Sister, for I have sinned."

Vuonna 2014 päivänvalon nähnyt ja oikeiden tapahtumien inspiroima, Annabelle oli niin huono elokuva kuin myös heikko kauhuelokuva. Se oli Child's play-henkinen spin-off tajuttoman pelottavalle ja tyylikkäälle Kirottu-elokuvalle. Annabellessa oli kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäinen oli teknisesti pätevä ohjaaja, joka ei kuitenkaan ollut ns. tarinankertoja. Toinen taas oli hyvän ja mielikuvituksellisen tarinan puuttuminen. Sen sijaan oltiin vain kylmästi yhdistelty Rosemaryn painajaista ja Child's Playta. Kameratyöskentelyssä yritettiin kopioida James Wanin esimerkkiä Kirotussa ja Annabelle sisältikin muutaman ihan pätevän kauhukohtauksen. Yllätyksiä sieltä ei kuitenkaan löytynyt ja huono tarina tarkoittaa sitä, ettei katsoja jaksa kovinkaan intensiivisesti seurata elokuvaa mikä verottaa jännitystä.

Tämän esiosan kohdalla oli kuitenkin syytä optimismiin, sillä budjetti oli kasvanut lähes kymmenellä miljoonalla 15 miljoonaan dollariin, mikä on jo erittäin hyvä budjetti kauhuelokuvalle. Ei sillä, ettäkö tuo kauhuelokuvan tasosta sinänsä kertoisi paljoakaan, koska nariseva ovi ei tunnetusti maksa yhtään mitään. Merkittävin signaali paremmasta olikin David Sandbergin pestaaminen ohjaajaksi. Hän todisti taitonsa viime vuotisella debyyttielokuvallaan Lights Outilla, jonka alkukohtaus eritoten näin pimeää pelkäävänä, aiheutti sellaiset fiilikset, että "eihän tälläisestä enää oikein voi nauttia". Gary Dauberman on edellisen osan tapaan edelleen käsikirjoittajana ja tuotantotiimistä löytyy tuttuun tapaan vino pino Kirottujen parista tuttuja nimiä alkaen ne ohjanneesta James Wanista.

Annabelle: Creation alkaa edellisen osan tapaan melko hitaasti, mutta erittäin herkullisessa ympäristössä tylsän urbaaniasutuksen sijaan. Tarina nimittäin sijoittuu 60-luvulle ja tapahtumapaikkana on hieman eristyksissä oleva, tunnelmallinen amerikkalainen maalaistalo. Siellä asustelevat nukentekijä Samuel Mullins (LaPaglia) ja hänen vaimonsa (Otto). Pariskunnalla oli n. 10 vuotias tytär, joka menehtyi ja nyt he ovat päättäneet täyttää tämän ilottoman tyhjiön ottamalla luokseen kirkon tyttökodin orpolapset, sekä laumaa paimentavan sisar Charlotten (Sigman). Lapsien idylli unelmatalosta luonnollisesti romuttuu melko nopeassa tahdissa. Samuel vaeltaa öisin ilottomasti ties missä, hänen vaimonsa makaa sängynomana alakerran huoneessa katseilta piilossa. Yläkerrassa on lukittu huone, jonne on ehdottomasti pääsy kielletty. Kaiken lisäksi pimeydessä vilahtelee outoja varjoja.

Lähtökohdat ja oikeastaan kaikki muukin tuo mieleen aika paljon ensimmäistä Kirottu-elokuvaa ja ihan positiivisella tavalla. Kirottu 1 ja 2 olivat sellaisia elokuvia, että välillä jännitys ja odotus paisuivat niin sietämättömiin mittasuhteisiin, että milloin hain lattian kautta lisävoimaa ja milloin käänsin kasvojani poispäin silmät edelleen lukittuna ruutuun. Ja kun kakkososan demoninen nunna ilmestyi ruudulle hiljaisella kavaluudella, sain kutakuinkin elämäni sätkyn. Se näky piirtyi mieleeni ja kehoni jopa sähköistyi muistikuvan voimakkuudesta. Joten odotan positiivisen pelonsekaisella innostuksella v. 2018 tästä nunnasta ilmestyvää elokuvaa, jota Annabelle: Creation onnistui sivuamaan ja jonka vuoksi eilen mennessäni nukkumaan näpsäytin valon pari kertaa vielä uudestaan päälle ihan varmuuden vuoksi.

Mikä tekee Annabelle: Creationista ja Kirotuista niin pelottavia elokuvia? Se on kiusoittelevan hitaasti rakennettava jännitys ja katsojan jatkuva varpaillaan pitäminen. Annabelle: Creationissa päähahmo on todella usein vähän poissa kuvan keskustasta ja vapaampaan reunaan on sijoitettu jotain potentiaalisesti uhkaavaa, joka kiinnittää katsojan huomion. Se voi olla pimeä käytävä, pimeä nurkka, kaappi, periaatteessa ihan mitä tahansa mikä enteilee pahaa ja imee katsetta puoleensa. Mitään ei tarvitse edes tapahtua ja usein alkupuolella ei tapahdukaan, sillä katsojaa "ajetaan sisään" elokuvaan.

Alfred Hitchcock totesi aikanaan haastattelussa Francois Truffautille, että kuvitellaanpa pöytämme alle pommi. Mitään ei tapahdu, kunnes yhtäkkiä pamahtaa. Katsojat ovat yllättyneitä ja jopa järkyttyneitä, mutta ennen pamausta kyseessä oli täysin normaali kohtaus, jolla ei ollut mitään kummempaa merkitystä. Mutta kuvitellaanpa, että katsoja tietää pöydän alla olevasta pommista ja tietää sen räjähtävän kun kello lyö yksi. Kohtauksessa näkyy taustalla kello, jonka katsoja näkee olevan varttia vaille yksi. Näissä olosuhteissa vaarattomasta keskustelusta tuleekin kiinnostava, koska yleisö osallistuu kohtaukseen. Yleisö haluaisi varoittaa hahmoja: "Lopettakaa joutavista asioista jauhaminen, sillä pöydän alla on pommi ja se räjähtää". Ensimmäisessä versiossa yleisöllä on jännitettävää 15 sekuntia alkaen räjähdyksestä. Jälkimmäisessä jännitystä on tarjottu 15 minuutin edestä. Joten aina kun mahdollista, katsoja on tehtävä tietoiseksi vaarasta.

Tässä tapauksessa tietysti ensimmäinen on hätäinen "jump scare" ja jälkimmäisestä timanttinen esimerkki on Kirotun kellari. Siitä tehtiin kaikin mahdollisin keinoin tajuttoman uhkaava ja kun sinne viimein mentiin ja vieläpä ensimmäisestä persoonasta kuvattuna, niin katsoja huusi päänsä sisällä "ei, en halua, kääntykää takaisin". Annabelle: Creation ei yllä ihan yhtä kivuliaisen jännittäviin hetkiin, mutta sekin kasaa jännityksensä oikein ihanalla maltilla ennen sitä laukaisevaa säikäytystä, joka lähettää sähköiskun katsojan kehon läpi. Olen itse niin hitaasti syttyvää sorttia, eli jos tarjoilet minulle yhtäkkisen säikäytyksen kovalla äänellä ja nopeatahtisella leikkauksella, niin en ehdi käsittämään mitä tapahtuu. Oikeastaan enemmänkin hämmennyn yhtäkkisestä kovasta äänestä kuin säikähdän sitä ja jokatapauksessa olo tuntuu huijatulta. Mutta Annabelle: Creation pyrkii Kirottujen tapaan rajoittamaan leikkaukset minimiin maksimoidakseen realismin tunteen niin, että katsoja on läsnä tilanteessa. Toki tämänkin elokuvan säikäytyksisssä ei ole volyymia säästelty ja säikäysten tahti kiihtyy kenties turhankin suureksi loppua kohden. Mutta kun elokuvan päättyessä housujen lahkeessa on jäljet hikisistä kämmenistä ja kainalostakin kantautuu hien haju, niin asioita on tehty valtavasti oikein.

En tiedä mistä kolosta nykyään löytyy näin valtavasti kyvykkäitä lapsinäyttelijöitä, mutta pääosassa olevaa ja poliosta kärsivää Janicea näyttelevä Talitha Bateman on suorastaan häikäisevä. Eikä kyse edes ole järin helposta roolisuorituksesta, mutta niin vain tyttö onnistuu aina nousemaan kohtauksen vaatimalle tasolle ja ylikin. Janicen ystävää Lindaa näyttelevä Lulu Wilson taas on vähän enemmän tälläinen jäykähkö lapsinäyttelijä, joskin jollain lailla uskon tämän osin olevan tarkoituksellistakin. Janice kun on hämmentävän kypsä ikäisekseen, jolloin vierellä kulkeva Linda sopivasti muistuttaa katsojaa siitä, että Janice on vasta lapsi. Mysteerillä sävytetyissä sivurooleissaan lapsensa menettäneenä pariskuntana, LaPaglia ja Otto tarjoavat juuri niin vahvat suoritukset kuin odottaa sopii.

Kirotut-universumiin sijoittuva Annabelle: Creation hienolla lopetuksellaan jopa pyyhkii pahimman maun katsojansa suusta ykkösosaa koskien. Itse nukke nyt ei toki vieläkään ole mahdottoman pelottava, vaikka se tällä kertaa tekeekin jopa jotain, mutta nyt nukke onkin vain pelkkä välikappale. Varsinaisen pelottelun hoitavat ihan muunlaiset figuurit. Annabelle: Creation on pätevällä tarinalla varustettu neljän tähden kauhuelokuva, joka onnistui ylittämään jo ennestään optimistiset odotukseni ja jota parempaa kauhuelokuvaa harvemmin näkee.

★★★★☆

IMDB

Katsomisvinkit: Kirottu, Insidious, Lights Out, The Others, Crimson Peak, Child's Play, Sinister, The Woman in Black, The Eye, The Orphanage, Rinne, Shutter