Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ja tästä seuraava satsi vähän normaalituotantoon nähden eriävällä tyylillä, joka kenties muistuttaa jossain mielessä jo kritiikkiä. Yleensä minulla menee normaalisti 2-4 tuntia arvostelun työstämiseen vähän rakenteesta ja materiaalin paljoudesta riippuen, sekä siitä onko elokuvaa ehtinyt ajatella miten paljon sen näkemisen jälkeen, vai joutuuko sen ajattelun hoitamaan kirjoittaessa aloittaen tyhjältä paperilta ja muistiin kirjoitetuista 1-3 sanan huomioista huomioista edeten kivuliaasti lauseesta lauseeseen. Näihin suurpiirteisempiin arvosteluihin upposi 30-45 minuuttia. Ne ovat vähän kokeiluluontoisia, joissa koitin keskittyä isompiin linjoihin kuin normaalisti. Mutta eiköhän näistäkin viedä mausteita tuleviin pääarvosteluihin.
Vaihdoin taas arvostelun rakennetta Supermarsu -arvosteluun ikään kuin oman ajatusprosessin tökkäämiseksi pois uomistaan. Katsotaan saanko siihen muottiin tungettua vapaammin erinäistä mieleen tulevaa tavaraa, vai loppuuko parin arvostelun jälkeen puheenaiheet ja alkaa tulla toistoa. Ihan perinteinen muotohan olisi paras, mutta ajattelin lukijalle olevan hyvä jos on väliotsikoita/jaotteluita kun nämä arvostelut tuntuu karkaavan välillä aika massiivisiksi. Mutta kun on liian helppoa kirjoittaa joku parintuhannen merkin arvostelu, jossa vain sanoo miten asiat ovat tai miltä ne omaan silmään vaikuttavat. Haluan osata tulevaisuudessa pukea sanoiksi esimerkkien kera, miksi joku elokuvan osa-alue toimii tai ei toimi. Se on vaikeaa ja siihen ei enää riitä yleisvaikutelma, vaan pitäisi konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti tietää miksi näin on. Valtavasti on jo lyhyessä ajassa opittu lisää ja onneksi tukena on massiivinen kokemus erilaisten elokuvien katsomisesta, mutta matka on pitkä ja kenties mahdotonkin meikäläisen kapasiteetille. Mutta yrittänyttä ei laiteta.
The Room nyt on poikkeus ja enemmänkin esittely.
The Room nyt on poikkeus ja enemmänkin esittely.
The Room (2003)
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Tommy Wiseau
Päätähdet: Tommy Wiseau, Greg Sestero, Juliette Danielle
Elokuvaa ei pidä sekoittaa 2016 julkaistuun ja Oscarinkin voittaneeseen The Roomiin, joka on laatuelokuva, eikä näillä kahdella elokuvalla ole mitään muuta yhteistä kuin nimi. Tämä nyt käsittelyn alla oleva Room on hemmetin huono elokuva. Kenties jopa maailman huonoin siinä mielessä, että alunperin on tavallaan lähdetty tekemään kunnianhimoista laatudraamaa ja vieläpä budjetilla, jolla Room olisi heittämällä Suomen kaikkien aikojen kalleimpien elokuvien kärkisijoilla. Room kuitenkin onnistuu olemaan niin erityisen puhtaalla ja viattomalla tavalla huono, että elokuvasta voi puhua jopa hyvänä, tai ainakin viihdyttävänä. Kiinnostava auteur elokuvan takana lähti tosissaan tekemään maailman parasta elokuvaa tyystin vailla minkäänlaista kokemusta elokuvan saralta, tai käsitystä sellaisen tekemisestä. The Roomin oli tarkoitus olla vakavasti otettava draama, mutta lopputulos on tahatonta huumoria parhaasta päästä. Syntyi elokuva, jota on mahdotonta jäljitellä.
Tommy Wiseau on salaperäinen ihminen/hahmo, josta kukaan ei taida tietää oikein mitään varmaa. Kaveri näyttää vampyyriltä, käyttää aurinkolaseja koko ajan ja puhuu oudolla itä-eurooppalaisella korostuksella, jota on vaikea lukita mihinkään tiettyyn maahan. Hän oli luonut ennen elokuvaa mittavan omaisuuden ja innostui näyttelemisestä. Hän ja hänen näyttelykursseillaan tapaamansa ystävä Greg Shapiro koittivat onneaan Hollywoodissa näyttelijöinä, ja kun ei ura ottanut tuulta alleen, niin Wiseau päätti kirjoittaa näytelmän. Siitä hän koosti 500-sivuisen kirjan, josta hän työsti elokuvan. Se oli The Room, jonka hän käsikirjoitti, tuotti, tähditti ja ohjasi. Leffa on eräänlainen omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävä kopio Tennessee Williamsin Viettelysten vaunusta. Wiseau maksoi elokuvan täysin omista taskuistaan ja sen huhutuksi hinnaksi on varovasti arvioitu kuutisen miljoonaa dollaria, mikä nykyrahassa vastaisi 8 miljoonaa jenkkidollaria. Se tuotti yhden elokuvateatterin kierroksellaan takaisin 1800 dollaria. Mutta tuo kierros laittoi sanan liikkeelle, elokuva kohosi kulttiasemaan ja se on vuosien saatossa kohonnut dvd-myyntiensä, sekä myöhäisillan teatterinäytäntöjensä johtamana plussalle.
Legendaarinen on myös Wiseaun elokuvaa varten keskeiseltä paikalta Los Angelesin Highland Avenuelta vuokraama mainostaulu, josta hän maksoi vuokraa 5 tonnia kuukaudelta viiden vuoden ajan. Siinä oli vain tiukka lähikuva hänen kasvoistaan toinen silmä kiinni näyttämässä pahikselta, minkä johdosta ihmiset luulivat kyseessä olevan kauhuelokuva. Tuon lisäksi mainostaulussa kun luki vain The Room ja Wiseaun oma puhelinnumero. Sinne kun soitti, niin itse tekijä vastasi puhelimeen. Ellei Wiseau ollut paikalla, niin kuulit nauhoituksen jossa ilmoitettiin missä The Room oli milloinkin nähtävänä. Ikonisesta mainostaulusta tuli pienimuotoinen vetonaula.
Kuvausten piti alunperin kestää muistaakseni nelisenkymmentä päivää, mutta lopulta niihin vierähti puoli vuotta. Elokuvaa kuvattiin sekä filmikameralla että digitaalisella kameralla rinnakkain, koska Wiseau ei osannut päättää kummalla hän haluaa kuvata. Näitä molempia varten oli täysin omat kameratiimit ja kaiken lisäksi Wiseau osti nämä kamerat tarvikkeineen kaikkineen. Se on outoa, koska jopa isoilla leffastudioilla on tapana vain vuokrata kutakin elokuvaa varten tarvitsemansa kuvausvälineet, koska ne ovat yksinkertaisesti niin kalliita ja niitä tuskin enää käytetään uudelleen. Lisäksi budjettia paisutti se, että Wiseau potki monia ihmisiä tuotannosta pihalle ja palkkasi näiden tilalle uusia ihmisiä. Hänen ystävänsä Greg Sestero työskenteli alunperin kuvauksissa line producerina, kunnes Wiseau päätti että hänen ystävänsä sopisi toiseen päärooliin ja näin alkuperäinen näyttelijä lähetettiin lopulta tiehensä kompensaation kera.
Wiseau oli kiinnostuneempi näyttelemisestään kuin ohjaamisesta. Mitä nyt hänen näyttelemisensä oli vähintäänkin omaleimaista ja hänellä oli valtavia vaikeuksia muistaa itse kirjoittamiaan vuorosanoja, minkä vuoksi huomattavia osia elokuvasta on äänitetty jälkikäteen. Alkuperäinen käsikirjoitus oli myös täynnä pitkiä ja sekavia monologeja, jotka käsikirjoitusvastaava ja muu tekoryhmä onnistuivat tiputtamaan pois ennen kuvauksia. Lisäksi Wiseau mm. vaati seksikohtauksessaan itsepintaisesti, että hänen peppunsa on oltava selkeästi näkyvillä, "koska muuten elokuva ei mene kaupaksi". Ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen Wiseau päätti lisätä elokuvaan toisenkin mokoman, johon vastanäyttelijä Juliette Dainele ei enää suostunut koettuaan olonsa epämukavaksi jo ensimmäitä kuvattaessa. Joten tämä toinen seksikohtaus kierrätettiin ensimmäisen kohtauksen yli jääneestä materiaalista, jota muuten riitti muistaakseni useita kymmeniä minuutteja ensimmäisenkin kohtauksen ollessa jo useamman minuutin pitkä.
Pian mukana oleville ammattilaisille ja tähteydestä haaveileville näyttelijänaluille selvisi millaisessa sekasopassa he ovat mukana ja ettei tämä elokuva ole pelastettavissa mitenkään. Itseasiassa parasta olisi ellei se koskaan näkisi päivänvaloa. Elokuvasta esimerkiksi meni lukuisia otoksia pilalle, koska kukaan ei vaivautunut tarkistamaan linssejä ja oliko kuva fokuksessa, tai miten valaistus vaikutti kuvan laatuun ja väritasapainoon. Joku filmikameralla epäonnistunut otos saattoi olla onnistunut digitaalisena tai toisinpäin, mutta ilman riittävää ennakkopaneutumista valot, värit ja sävyt voivat näyttää aivan erilaisilta näiden kahden formaatin välillä, joten eihän niitä sekaisin samassa otoksessa voitu käyttää. Itseasiassa lopullinen elokuva koostuu ainoastaan 35 mm filmikameralla kuvatusta materiaalista. Kenties näistä syistä johtuen elokuvan juoni ei käytännössä etene ollenkaan enää elokuvan kahden viimeisen kolmaososan aikana. Toki sen ohella sivuhahmoilla on varsin selittämättömiä juonenpalasia, jotka vain mainitaan elokuvassa ohimennen ja sen jälkeen unohdetaan totaalisesti. Joten tämän vuoksi en tarinasta ja suoraan itse elokuvasta puhu mitään, vaan pyrin vain tuomaan muutamia yksityiskohtia esiin itse elokuvanteon tarinasta.
Sitä tarinaa todellakin riittäisi, sillä elokuva on vanginnut monien ihmisten mielenkiinnon. En malta odottaa, että pääsen lukemaan tämän elokuvan luomisprosessista kirjoitetun kirjan The Disaster Artist. Tuon kirjan pohjalta taas työstettiin elokuva The Disaster Artist, joka on keräillyt palkintoehdokkuuksia ja James Francoa on suitsutettu ilmiömäisestä suorituksestaan. Olen nähnyt siitä pätkiä trailereiden ja mainoskiertueen ansiosta, ja Franco yksinkertaisesti on Tommy Wiseau. En aio kuitenkaan lukea kirjaa ennen kuin tuo elokuva on katsottuna. Olen kuullut The Roomista muutamaankin otteeseen ohimennen, mutta kun maailmassa on niin paljon hyviä elokuvia, niin miksi tuhlata aikaansa katsomalla huonoja. Mutta kiitos The Disaster Artistin tälläinenkin palanen kulttuuria on nyt koettu ja ajattelua avarrettu. Kaikelle on paikkansa ja aikansa, eritoten tälläiselle timantille. Ja mitä voin sanoa... Elokuva oli täysin 1,5 tunnin ja pienen rahasumman arvoinen. Kannattaa ostaa tämä dvd:nä, koska todennäköisesti haluat katsoa sen uudelleen. Tommy Wiseaun unelmasta tuli tavallaan totta. Hän teki kuuluisan elokuvan, joka on kestänyt aikaa keräten jatkuvasti uusia faneja. Vastaavanlainen aikaa kestävä mestariteos on kutakuinkin jokaisen elokuva-alalla työskentelevän ihmisen unelma ja lukuisat lahjakkaat ihmiset ovat siinä epäonnistuneet. Harvoin jokin näin ruma on jotain näin kaunista ja näin karkea jotain näin puoleensa vetävää.
Tommy Wiseau on salaperäinen ihminen/hahmo, josta kukaan ei taida tietää oikein mitään varmaa. Kaveri näyttää vampyyriltä, käyttää aurinkolaseja koko ajan ja puhuu oudolla itä-eurooppalaisella korostuksella, jota on vaikea lukita mihinkään tiettyyn maahan. Hän oli luonut ennen elokuvaa mittavan omaisuuden ja innostui näyttelemisestä. Hän ja hänen näyttelykursseillaan tapaamansa ystävä Greg Shapiro koittivat onneaan Hollywoodissa näyttelijöinä, ja kun ei ura ottanut tuulta alleen, niin Wiseau päätti kirjoittaa näytelmän. Siitä hän koosti 500-sivuisen kirjan, josta hän työsti elokuvan. Se oli The Room, jonka hän käsikirjoitti, tuotti, tähditti ja ohjasi. Leffa on eräänlainen omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävä kopio Tennessee Williamsin Viettelysten vaunusta. Wiseau maksoi elokuvan täysin omista taskuistaan ja sen huhutuksi hinnaksi on varovasti arvioitu kuutisen miljoonaa dollaria, mikä nykyrahassa vastaisi 8 miljoonaa jenkkidollaria. Se tuotti yhden elokuvateatterin kierroksellaan takaisin 1800 dollaria. Mutta tuo kierros laittoi sanan liikkeelle, elokuva kohosi kulttiasemaan ja se on vuosien saatossa kohonnut dvd-myyntiensä, sekä myöhäisillan teatterinäytäntöjensä johtamana plussalle.
Legendaarinen on myös Wiseaun elokuvaa varten keskeiseltä paikalta Los Angelesin Highland Avenuelta vuokraama mainostaulu, josta hän maksoi vuokraa 5 tonnia kuukaudelta viiden vuoden ajan. Siinä oli vain tiukka lähikuva hänen kasvoistaan toinen silmä kiinni näyttämässä pahikselta, minkä johdosta ihmiset luulivat kyseessä olevan kauhuelokuva. Tuon lisäksi mainostaulussa kun luki vain The Room ja Wiseaun oma puhelinnumero. Sinne kun soitti, niin itse tekijä vastasi puhelimeen. Ellei Wiseau ollut paikalla, niin kuulit nauhoituksen jossa ilmoitettiin missä The Room oli milloinkin nähtävänä. Ikonisesta mainostaulusta tuli pienimuotoinen vetonaula.
Kuvausten piti alunperin kestää muistaakseni nelisenkymmentä päivää, mutta lopulta niihin vierähti puoli vuotta. Elokuvaa kuvattiin sekä filmikameralla että digitaalisella kameralla rinnakkain, koska Wiseau ei osannut päättää kummalla hän haluaa kuvata. Näitä molempia varten oli täysin omat kameratiimit ja kaiken lisäksi Wiseau osti nämä kamerat tarvikkeineen kaikkineen. Se on outoa, koska jopa isoilla leffastudioilla on tapana vain vuokrata kutakin elokuvaa varten tarvitsemansa kuvausvälineet, koska ne ovat yksinkertaisesti niin kalliita ja niitä tuskin enää käytetään uudelleen. Lisäksi budjettia paisutti se, että Wiseau potki monia ihmisiä tuotannosta pihalle ja palkkasi näiden tilalle uusia ihmisiä. Hänen ystävänsä Greg Sestero työskenteli alunperin kuvauksissa line producerina, kunnes Wiseau päätti että hänen ystävänsä sopisi toiseen päärooliin ja näin alkuperäinen näyttelijä lähetettiin lopulta tiehensä kompensaation kera.
Wiseau oli kiinnostuneempi näyttelemisestään kuin ohjaamisesta. Mitä nyt hänen näyttelemisensä oli vähintäänkin omaleimaista ja hänellä oli valtavia vaikeuksia muistaa itse kirjoittamiaan vuorosanoja, minkä vuoksi huomattavia osia elokuvasta on äänitetty jälkikäteen. Alkuperäinen käsikirjoitus oli myös täynnä pitkiä ja sekavia monologeja, jotka käsikirjoitusvastaava ja muu tekoryhmä onnistuivat tiputtamaan pois ennen kuvauksia. Lisäksi Wiseau mm. vaati seksikohtauksessaan itsepintaisesti, että hänen peppunsa on oltava selkeästi näkyvillä, "koska muuten elokuva ei mene kaupaksi". Ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen Wiseau päätti lisätä elokuvaan toisenkin mokoman, johon vastanäyttelijä Juliette Dainele ei enää suostunut koettuaan olonsa epämukavaksi jo ensimmäitä kuvattaessa. Joten tämä toinen seksikohtaus kierrätettiin ensimmäisen kohtauksen yli jääneestä materiaalista, jota muuten riitti muistaakseni useita kymmeniä minuutteja ensimmäisenkin kohtauksen ollessa jo useamman minuutin pitkä.
Pian mukana oleville ammattilaisille ja tähteydestä haaveileville näyttelijänaluille selvisi millaisessa sekasopassa he ovat mukana ja ettei tämä elokuva ole pelastettavissa mitenkään. Itseasiassa parasta olisi ellei se koskaan näkisi päivänvaloa. Elokuvasta esimerkiksi meni lukuisia otoksia pilalle, koska kukaan ei vaivautunut tarkistamaan linssejä ja oliko kuva fokuksessa, tai miten valaistus vaikutti kuvan laatuun ja väritasapainoon. Joku filmikameralla epäonnistunut otos saattoi olla onnistunut digitaalisena tai toisinpäin, mutta ilman riittävää ennakkopaneutumista valot, värit ja sävyt voivat näyttää aivan erilaisilta näiden kahden formaatin välillä, joten eihän niitä sekaisin samassa otoksessa voitu käyttää. Itseasiassa lopullinen elokuva koostuu ainoastaan 35 mm filmikameralla kuvatusta materiaalista. Kenties näistä syistä johtuen elokuvan juoni ei käytännössä etene ollenkaan enää elokuvan kahden viimeisen kolmaososan aikana. Toki sen ohella sivuhahmoilla on varsin selittämättömiä juonenpalasia, jotka vain mainitaan elokuvassa ohimennen ja sen jälkeen unohdetaan totaalisesti. Joten tämän vuoksi en tarinasta ja suoraan itse elokuvasta puhu mitään, vaan pyrin vain tuomaan muutamia yksityiskohtia esiin itse elokuvanteon tarinasta.
Sitä tarinaa todellakin riittäisi, sillä elokuva on vanginnut monien ihmisten mielenkiinnon. En malta odottaa, että pääsen lukemaan tämän elokuvan luomisprosessista kirjoitetun kirjan The Disaster Artist. Tuon kirjan pohjalta taas työstettiin elokuva The Disaster Artist, joka on keräillyt palkintoehdokkuuksia ja James Francoa on suitsutettu ilmiömäisestä suorituksestaan. Olen nähnyt siitä pätkiä trailereiden ja mainoskiertueen ansiosta, ja Franco yksinkertaisesti on Tommy Wiseau. En aio kuitenkaan lukea kirjaa ennen kuin tuo elokuva on katsottuna. Olen kuullut The Roomista muutamaankin otteeseen ohimennen, mutta kun maailmassa on niin paljon hyviä elokuvia, niin miksi tuhlata aikaansa katsomalla huonoja. Mutta kiitos The Disaster Artistin tälläinenkin palanen kulttuuria on nyt koettu ja ajattelua avarrettu. Kaikelle on paikkansa ja aikansa, eritoten tälläiselle timantille. Ja mitä voin sanoa... Elokuva oli täysin 1,5 tunnin ja pienen rahasumman arvoinen. Kannattaa ostaa tämä dvd:nä, koska todennäköisesti haluat katsoa sen uudelleen. Tommy Wiseaun unelmasta tuli tavallaan totta. Hän teki kuuluisan elokuvan, joka on kestänyt aikaa keräten jatkuvasti uusia faneja. Vastaavanlainen aikaa kestävä mestariteos on kutakuinkin jokaisen elokuva-alalla työskentelevän ihmisen unelma ja lukuisat lahjakkaat ihmiset ovat siinä epäonnistuneet. Harvoin jokin näin ruma on jotain näin kaunista ja näin karkea jotain näin puoleensa vetävää.
★☆☆☆☆
Call Me by Your Name (2017)
Draama / Rakkaus
Ohjaus: Luca Guadagnino
Käsikirjoitus: James Ivory perustuen André Acimanin kirjaan
Käsikirjoitus: James Ivory perustuen André Acimanin kirjaan
Päätähdet: Armie Hammer, Timothée Chalamet, Michael Stuhlbarg
Tämä neljästä Oscarista kisaava elokuva sijoittuu vuoden 1983 Pohjois-Italiaan, jossa 17-vuotias Elio aloittaa kesäsuhteen hänen isänsä tutkimusassistentin, Oliverin kanssa. Elokuvan alkutekstien taustalla pyörii kuvia hellenistisistä patsaista. Niiden aiheena on alastomia miehiä ja aikakaudelle ominaisesti patsaissa ei ole läsnä yhtään suoraa viivaa. Ne ovat miesten tekemiä tribuutteja miehiselle kauneudelle, millä elokuva pyrkii tökkimään katsojan mieltä tikulla ja muistuttaa, että miehet ovat läpi historian tunteneet vetovoimaa ja ihailua miehistä vartaloa kohtaan. Onhan olemassa vanha roomalainen sananlasku, jonka mukaan kreikkalaiset keksivät kolmen kimpan, mutta roomalaiset toivat siihen naiset mukaan.
Oscar-ehdokkuuden pääroolistaan saanut nuori Chalamet esittää Eliota, joka tukahtuu paahtavan kesäauringon alla joutuessaan piilottelemaan identiteettiään. Hänen vanhempana ovat juutalaisia, mutta he piilottelevat katolisessa maassa uskonnollista vakaustaan. Joten Elio ottaa tavallaan tästä esimerkkiä, että muiden silmissä poikkeavat asiat on parasta piilottaa. Elio ei myöskään pidä itsestään ja tietyllä tavalla häpeää sitä mikä hän on. Tässä on läsnä hyvin Brokeback Mountain -henkinen kuvio, joskin se Ang Leen elokuva on monellakin tapaa täysin omaa luokkaansa. Amerikkalaisille pyhien cowboyden esittäminen tuollaisessa valossa oli rohkeaa kaikilta osallisilta.
Chalamet on vahvasti tarinan keskiössä kannatellen tarinaa, sillä hänen hahmonsa on usein yksin ruudulla kaiken keskiössä. Suurimman osan ajasta Chalamet tässä onnistuu fantastisesti, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku, että hän on läsnä vähän kuin tyhjänä kuorena. Ruumis toimii ohjeiden mukaan, mutta mieli on tyhjä. Ikään kuin hänen Oscarin arvoinen roolisuorituksensa olisi etunenässä loistavan ohjauksen työtä ja täten olosuhteiden mahdollistama/auttama lopputulos. Se jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Toisaalta taas voin olla väärässä, sillä hahmossahan on kyse siitä, että hän on riistänyt itseltään luvan tuntea mitään. Täten hän ei voi tulla satutetuksi. Kenties juuri siksi Chalamet näyttää kuin tyhjältä kuorelta. Jokatapauksessa olen hieman ihmeissäni siitä, ettei elokuvan painolastia hetkittäin harteilleen Chalametilta ottava, ja elokuvaan tarpeellista energiaa kohtauksissaan puhaltava Armie Hammer yltänyt ehdokkuuteen sivuroolistaan.
Call Me by Your Namen kiireetön ohjaus ja miljöö ovat ehtaa Guadagninoa. Se muistutti minua A Bigger Splash elokuvasta, vaikken edes muistanut senkin olevan Guadagninon elokuvia. Tässä elokuvassa ohjaaja on kuitenkin vienyt rentouden ja olemisen vieläkin pidemmälle. Kohtaukset eivät noudata perinteisiä kaupallisen elokuvan suuntaviivoja. Siinä missä normaalisti olisi leikkaus seuraavaan tapahtumaan, tämä elokuva jatkaa vielä kohtausta tovin. Täten se saavuttaa ikään kuin elämää jäljittelevän ja osaltaan inhimillisyyttä tarinaan luovan tahdin. Voisi jopa sanoa, että läsnä on pieniä neorealismin vivahteita. Siinä mielessä ainakin, ettei elokuvan rakenne ole yksinomaan johdonmukaisista tapahtumista toiseen etenevä ja miten vahvaan rooliin ympäristö tarinassa nousee alleviivaten kauneudellaan Elion sisäistä turhautuneisuutta ja sanellen myös hahmojen toimintaa. Ehkäpä elokuvan luonnollinen rytmi ja leikkaustyyli näyttävät tahattomasti amerikkalaiseen virtaviivaistettuun ja tehokkaaseen tarinankerrontaan tottuneen katsojan silmin karulta ja täten Guadagnino ei ole yltänyt Oscar-ehdokkaaksi ohjauksestaan. Mikä tavallaan vaikuttaa vääryydeltä, vaikkakin ehdokaspaikkoja on vähemmän kuin parhaan elokuvan kohdalla.
Elokuva sisältää tunteikkaan kohtauksen, joka loistavan dialoginsa ansiosta painui kutakuinkin välittömästi elokuvan historiaan. Isän puhe pojalle rakkaudesta ja tunteista sisältää pienessä tilassa valtavan määrän kauneutta ja viisautta, jotka Michael Stuhlbargin esittämä isä sympaattisesti lausuu ilmoille. Jo tällä pätkällä 88-vuotiaan brittiläisistä pukudraamoistaan tunnetun James Ivoryn elokuvakäsikirjoitus ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa. Tähän kun vielä yhdistetään se harvinainen ja realismia kuvaava fakta, miten elokuvan päähahmot ovat monimutkaisia ja vähäeleisiä ihmisiä, joiden käytöstä ja tunteita ei voi lukea kuin avointa kirjaa. Miksi Oliver tekee pieniä lähestymisiä Eliota kohtaan ja sitten myöhemmin torjuu Elion suorasukaisemmat lähestymiset? Tätä katsoja voi vain arvailla, todennäköisesti Oliver on tullut katumapäälle ja toisiin ajatuksiin. Miksi Elio pussailee näkyvästi tyttöystävänsä kanssa kun perheen homoystävät tulevat vierailulle? Ehkä hän pelkää, että vieraiden "homotutkat hälyttävät" ja hänen salaisuutensa paljastuu, ja tämän vuoksi yrittää johtaa heitä väärille jäljille? Kuka tietää varmasti millainen motivaatio on toisen ihmisen käytöksen takana. Jos tietäisimme, niin sittenhän elämä olisi helppoa.
Oscar-ehdokkuuden pääroolistaan saanut nuori Chalamet esittää Eliota, joka tukahtuu paahtavan kesäauringon alla joutuessaan piilottelemaan identiteettiään. Hänen vanhempana ovat juutalaisia, mutta he piilottelevat katolisessa maassa uskonnollista vakaustaan. Joten Elio ottaa tavallaan tästä esimerkkiä, että muiden silmissä poikkeavat asiat on parasta piilottaa. Elio ei myöskään pidä itsestään ja tietyllä tavalla häpeää sitä mikä hän on. Tässä on läsnä hyvin Brokeback Mountain -henkinen kuvio, joskin se Ang Leen elokuva on monellakin tapaa täysin omaa luokkaansa. Amerikkalaisille pyhien cowboyden esittäminen tuollaisessa valossa oli rohkeaa kaikilta osallisilta.
Chalamet on vahvasti tarinan keskiössä kannatellen tarinaa, sillä hänen hahmonsa on usein yksin ruudulla kaiken keskiössä. Suurimman osan ajasta Chalamet tässä onnistuu fantastisesti, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku, että hän on läsnä vähän kuin tyhjänä kuorena. Ruumis toimii ohjeiden mukaan, mutta mieli on tyhjä. Ikään kuin hänen Oscarin arvoinen roolisuorituksensa olisi etunenässä loistavan ohjauksen työtä ja täten olosuhteiden mahdollistama/auttama lopputulos. Se jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Toisaalta taas voin olla väärässä, sillä hahmossahan on kyse siitä, että hän on riistänyt itseltään luvan tuntea mitään. Täten hän ei voi tulla satutetuksi. Kenties juuri siksi Chalamet näyttää kuin tyhjältä kuorelta. Jokatapauksessa olen hieman ihmeissäni siitä, ettei elokuvan painolastia hetkittäin harteilleen Chalametilta ottava, ja elokuvaan tarpeellista energiaa kohtauksissaan puhaltava Armie Hammer yltänyt ehdokkuuteen sivuroolistaan.
Call Me by Your Namen kiireetön ohjaus ja miljöö ovat ehtaa Guadagninoa. Se muistutti minua A Bigger Splash elokuvasta, vaikken edes muistanut senkin olevan Guadagninon elokuvia. Tässä elokuvassa ohjaaja on kuitenkin vienyt rentouden ja olemisen vieläkin pidemmälle. Kohtaukset eivät noudata perinteisiä kaupallisen elokuvan suuntaviivoja. Siinä missä normaalisti olisi leikkaus seuraavaan tapahtumaan, tämä elokuva jatkaa vielä kohtausta tovin. Täten se saavuttaa ikään kuin elämää jäljittelevän ja osaltaan inhimillisyyttä tarinaan luovan tahdin. Voisi jopa sanoa, että läsnä on pieniä neorealismin vivahteita. Siinä mielessä ainakin, ettei elokuvan rakenne ole yksinomaan johdonmukaisista tapahtumista toiseen etenevä ja miten vahvaan rooliin ympäristö tarinassa nousee alleviivaten kauneudellaan Elion sisäistä turhautuneisuutta ja sanellen myös hahmojen toimintaa. Ehkäpä elokuvan luonnollinen rytmi ja leikkaustyyli näyttävät tahattomasti amerikkalaiseen virtaviivaistettuun ja tehokkaaseen tarinankerrontaan tottuneen katsojan silmin karulta ja täten Guadagnino ei ole yltänyt Oscar-ehdokkaaksi ohjauksestaan. Mikä tavallaan vaikuttaa vääryydeltä, vaikkakin ehdokaspaikkoja on vähemmän kuin parhaan elokuvan kohdalla.
Elokuva sisältää tunteikkaan kohtauksen, joka loistavan dialoginsa ansiosta painui kutakuinkin välittömästi elokuvan historiaan. Isän puhe pojalle rakkaudesta ja tunteista sisältää pienessä tilassa valtavan määrän kauneutta ja viisautta, jotka Michael Stuhlbargin esittämä isä sympaattisesti lausuu ilmoille. Jo tällä pätkällä 88-vuotiaan brittiläisistä pukudraamoistaan tunnetun James Ivoryn elokuvakäsikirjoitus ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa. Tähän kun vielä yhdistetään se harvinainen ja realismia kuvaava fakta, miten elokuvan päähahmot ovat monimutkaisia ja vähäeleisiä ihmisiä, joiden käytöstä ja tunteita ei voi lukea kuin avointa kirjaa. Miksi Oliver tekee pieniä lähestymisiä Eliota kohtaan ja sitten myöhemmin torjuu Elion suorasukaisemmat lähestymiset? Tätä katsoja voi vain arvailla, todennäköisesti Oliver on tullut katumapäälle ja toisiin ajatuksiin. Miksi Elio pussailee näkyvästi tyttöystävänsä kanssa kun perheen homoystävät tulevat vierailulle? Ehkä hän pelkää, että vieraiden "homotutkat hälyttävät" ja hänen salaisuutensa paljastuu, ja tämän vuoksi yrittää johtaa heitä väärille jäljille? Kuka tietää varmasti millainen motivaatio on toisen ihmisen käytöksen takana. Jos tietäisimme, niin sittenhän elämä olisi helppoa.
imdb
★★★★★
Molly's Game (2017)
Draama / Rikos
Ohjaus & käsikirjoitus: Aaron Sorkin
Päätähdet: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner
Tositarina Molly Bloomista, josta piti tulla kumparelaskun olympiakultaa juhliva atleetti veljensä Jeremy Bloomin tavoin, mutta vakava loukkaantuminen romutti tarkkaan suunnitellun elämän. Tätä yhtä suurta sattumaa seurasi pian toinenkin ja pian Molly Bloom pyöritti yhtä maailman eksklusiivimmista laittomista pokeripeleistä, jonka pelaajistoon lukeutui niin kuuluisia elokuvatähtiä ja urheilijoita kuin yritysmaailmankin isoja kihoja, sekä rikollisia.
Jälleen kerran Aaron Sorkinin käsikirjoitus on täynnä tekstiä ja koska olen leväperäinen elokuvakatsoja eikä elokuvassa ollut alkutekstejä, en tiennyt kyseessä olevan myös Sorkinin esikoisohjaus. Tai olin kuullut sen elokuvaan liittyvistä haastatteluista, mutta eihän kaikkea kuulemaansa aina muista. Elokuvan alkujaksossa kuva on leikattu musiikin, sekä Chastainin kertojaäänen tahtiin. Tuo yksitoikkoisehko kertojanääni muodostaa elokuvalle selkärangan, joka sitoo sulavasti eri aikajaksot ja paikat yhteen ehtien jopa ironiseen sävyyn näyttelijöiden edelle, sekä kommentoimaan silmiemme edessä pian avautuvia tapahtumia. Tätä armottoman dynaamista tahtia seurataan 16 minuuttia elokuvan alusta, kunnes se viimein hidastuu ja malttaa antaa tilaa muille elokuvan osa-alueille.
Käsikirjoitus hallitsee kaikkea turhankin rautaisella otteella ja ajattelin eritoten ohjaajaparkaa, jolle ei ole noin diktaattorimaisen ja sanelevan käsikirjoituksen vuoksi jäänyt juurikaan tilaa lisätä omaa panostaan tarinankerrontaan. Mieleen tuli etäisesti vanhan ajan studio-Hollywood, jossa ohjaajat ohjasivat hetkittäin vain mekaanisina käsityöläisinä tarinaa suoraan käsikirjoituksesta. Mutta siellähän oli tosiaan Sorkin itse ohjaajana. Silti käsikirjoittaja-Sorkin ei ole jättänyt ohjaaja-Sorkinille juurikaan tilaa näyttää mikä hän on miehiään ja onko hänellä luovassa mielessä ja tarinankertojana mitään erityistä annettavaa kameran takana. Mielestäni elokuvan suurin vahvuus ja heikkous on sen käsikirjoitus. Sen tahti on ankara, jopa päällekäyvä ja ohjaaja ei ole osannut, tai halunnut rytmittää elokuvaa riittävän monipuolisesti antaen katsojlle riittävästi tilaa hengittää ja muodostaa omia mielipiteitään tapahtumista. Reilun puolentoistatunnin jälkeen olin jo puhki ja elokuva olisi puolestani voinut loppua. Pian kuitenkin Mollyn ja isän uudelleentapaaminen puhalsi elokuvaan sen verran eloa, että jaksoin kutakuinkin hyvillä mielin loppuun asti.
Jessica Chastain vetää jälleen tyypillisen roolinsa fiksuna, itsenäisenä ja vahvana naisena, joka hallitsee miehiä ja nimenomaan ensisijaisesti auktoriteettiasemasta omaten muutakin valtaa kuin kauneutensa. Tämä on ollut kenties jo liian pitkään toistuva kaava ja maalaa hänestä turhan yksipuolista kuvaa näyttelijänä. Perinteiseen tyyliin rikokseen syyllistyneestä Molly Bloomista maalataan katsojalle kuva empaattisena ihmisenä ja kilttinä tyttönä, joka on vain elämän hullujen sattumien kautta ajautunut kyseenalaisiin piireihin. Siellä hänen kunnianhimonsa ja turhamaisuutensa ottaa vallan, sillä hän haluaa olla kaikessa aina paras. Mikä tietenkin miesten alistamisen ohella amerikkalaisten rakastaman freudilaisen näkemyksen mukaan on lähtöisin hänen lapsuuden suhteesta isäänsä. Käsikirjoitus alleviivaa tuskallisesti muutamaankin kertaan, ettei hän ole koskaan rikkonut muita lakeja kuin laittoman uhkapelin pyörittämistä, joka sekin on tietyllä tavalla enemmänkin harmaalla alueella kuten elokuva selittää. Täten pikkuhiljaa traagisen alun urheilutarinan ohella Molly voittaa armottomimmakin moraalin omaavan katsojansa sympatiat puolelleen, eikä jäljelle jää pienintäkään epäilystä hahmon lähes raamatullisesta hyvyydestä.
Elokuva on sinänsä ansaitusti ehdolla parhaasta käsikirjoituksesta, joka on kertakaikkisen nerokas tuotos huolimatta vanhahtavista sävyistään, katsojan huomion häikäilemättömästä varastamisesta ja samankaltaisuudesta Sorkinin vanhaan materiaalin verrattaessa. Silti mieleeni ei voi olla tulematta ajatus hullusta kuninkaasta, joka on pikkuhiljaa mieltynyt vähän liikaa omaan itseensä ja nauttimaansa valtaan. Toivottavasti Chastain ja Sorkin pystyvät molemmat vaihtamaan levyä ja tarjoamaan tulevaisuudessa uuden puolen itsestään.
Jälleen kerran Aaron Sorkinin käsikirjoitus on täynnä tekstiä ja koska olen leväperäinen elokuvakatsoja eikä elokuvassa ollut alkutekstejä, en tiennyt kyseessä olevan myös Sorkinin esikoisohjaus. Tai olin kuullut sen elokuvaan liittyvistä haastatteluista, mutta eihän kaikkea kuulemaansa aina muista. Elokuvan alkujaksossa kuva on leikattu musiikin, sekä Chastainin kertojaäänen tahtiin. Tuo yksitoikkoisehko kertojanääni muodostaa elokuvalle selkärangan, joka sitoo sulavasti eri aikajaksot ja paikat yhteen ehtien jopa ironiseen sävyyn näyttelijöiden edelle, sekä kommentoimaan silmiemme edessä pian avautuvia tapahtumia. Tätä armottoman dynaamista tahtia seurataan 16 minuuttia elokuvan alusta, kunnes se viimein hidastuu ja malttaa antaa tilaa muille elokuvan osa-alueille.
Käsikirjoitus hallitsee kaikkea turhankin rautaisella otteella ja ajattelin eritoten ohjaajaparkaa, jolle ei ole noin diktaattorimaisen ja sanelevan käsikirjoituksen vuoksi jäänyt juurikaan tilaa lisätä omaa panostaan tarinankerrontaan. Mieleen tuli etäisesti vanhan ajan studio-Hollywood, jossa ohjaajat ohjasivat hetkittäin vain mekaanisina käsityöläisinä tarinaa suoraan käsikirjoituksesta. Mutta siellähän oli tosiaan Sorkin itse ohjaajana. Silti käsikirjoittaja-Sorkin ei ole jättänyt ohjaaja-Sorkinille juurikaan tilaa näyttää mikä hän on miehiään ja onko hänellä luovassa mielessä ja tarinankertojana mitään erityistä annettavaa kameran takana. Mielestäni elokuvan suurin vahvuus ja heikkous on sen käsikirjoitus. Sen tahti on ankara, jopa päällekäyvä ja ohjaaja ei ole osannut, tai halunnut rytmittää elokuvaa riittävän monipuolisesti antaen katsojlle riittävästi tilaa hengittää ja muodostaa omia mielipiteitään tapahtumista. Reilun puolentoistatunnin jälkeen olin jo puhki ja elokuva olisi puolestani voinut loppua. Pian kuitenkin Mollyn ja isän uudelleentapaaminen puhalsi elokuvaan sen verran eloa, että jaksoin kutakuinkin hyvillä mielin loppuun asti.
Jessica Chastain vetää jälleen tyypillisen roolinsa fiksuna, itsenäisenä ja vahvana naisena, joka hallitsee miehiä ja nimenomaan ensisijaisesti auktoriteettiasemasta omaten muutakin valtaa kuin kauneutensa. Tämä on ollut kenties jo liian pitkään toistuva kaava ja maalaa hänestä turhan yksipuolista kuvaa näyttelijänä. Perinteiseen tyyliin rikokseen syyllistyneestä Molly Bloomista maalataan katsojalle kuva empaattisena ihmisenä ja kilttinä tyttönä, joka on vain elämän hullujen sattumien kautta ajautunut kyseenalaisiin piireihin. Siellä hänen kunnianhimonsa ja turhamaisuutensa ottaa vallan, sillä hän haluaa olla kaikessa aina paras. Mikä tietenkin miesten alistamisen ohella amerikkalaisten rakastaman freudilaisen näkemyksen mukaan on lähtöisin hänen lapsuuden suhteesta isäänsä. Käsikirjoitus alleviivaa tuskallisesti muutamaankin kertaan, ettei hän ole koskaan rikkonut muita lakeja kuin laittoman uhkapelin pyörittämistä, joka sekin on tietyllä tavalla enemmänkin harmaalla alueella kuten elokuva selittää. Täten pikkuhiljaa traagisen alun urheilutarinan ohella Molly voittaa armottomimmakin moraalin omaavan katsojansa sympatiat puolelleen, eikä jäljelle jää pienintäkään epäilystä hahmon lähes raamatullisesta hyvyydestä.
Elokuva on sinänsä ansaitusti ehdolla parhaasta käsikirjoituksesta, joka on kertakaikkisen nerokas tuotos huolimatta vanhahtavista sävyistään, katsojan huomion häikäilemättömästä varastamisesta ja samankaltaisuudesta Sorkinin vanhaan materiaalin verrattaessa. Silti mieleeni ei voi olla tulematta ajatus hullusta kuninkaasta, joka on pikkuhiljaa mieltynyt vähän liikaa omaan itseensä ja nauttimaansa valtaan. Toivottavasti Chastain ja Sorkin pystyvät molemmat vaihtamaan levyä ja tarjoamaan tulevaisuudessa uuden puolen itsestään.
imdb
★★★☆☆
Synkin hetki (2017)
Historia / Draama
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Päätähdet: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas
Aioin vitsailla kirjoittamalla Winston Churchillin Oldmanin tilalle. Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö tehostetiimi ole tehnyt poikkeuksellista työtä proteesien ja muiden kanssa, ja täten tarjonnut ainutlaatuisen mahdollisuuden Oldmanille kadottaa itsensä kokonaan. Tuo tiimi on vahvasti kiinni Oscarissa. Samoin on myös Oldman, joka yskii, ääntelehtii ja hengittää kuin vanha ylipainoinen ketjupolttaja. Hän onnistuu hetkittäin muuntamaan äänensäkin tyystin erilaiseksi ja huonoimmillaankin siinä on läsnä vain ripaus Oldmania. Toki on huomautettava, ettei tämä ääni myöskään juurikaan vastaa Churchillin ääntä ja näin ollen "radioitse" elokuvassa kuullut Churchillin puheotteet ovat Oldmanin uudelleen lausumia, kun ei niitä rinnakkain ole kehdattu laittaa illuusion rikkomista peläten.
Tarina itsessään on täydellisesti klassiseen tapaan tehty yllätyksetön biopic, joka tässä tapauksessa tulee pönkittäneeksi pääaiheensa yllä vellovaa sankarikulttia. Kun kaikki muut pehmeät poliitikot haluavat aloittaa rauhanneuvottelut ja pakoilevat vastuuta uppoavan laivan kipparina, Winston aikoo toivottomalta näyttävän tilanteen edessäkin taistella uppiniskaisesti viimeiseen mieheen saakka lopulta onnistuen yhdistämään niin kansan kuin omia lapsellisia valtapelejään edelleen pelaavat poliitikot yksimieliseksi kansaksi ja iskemään samanaikaisesti pelkoa vastustajiinsa vain pelkillä puheillaan, joissa hän käyttää taitavasti sanoja. Kun odotukset tuntuvat liian suurilta ja vastustusta ja vastoinkäymisiä tulee ovista ynnä ikkunoista, niin kotona odottaa Kristin Scott Thomasin esittämä uskollinen Clemence-vaimo, joka valaa ehtymättömällä luottamuksellaan uskoa ja osaltaan auttaa Winstonia taistelussa vapaan maailman, sekä demokratian puolesta. Yhtä yksiulotteisiksi, vaikkakin laadukkaiksi, jäävät myös muut sivuhahmot.
Läsnä on paljon valon ja varjon käyttöä uskomattomilla detaljeilla koostetuissa miljöissä. Esimerkiksi Churchill katsoo juuri pääministeriksi tultuaan autonsa sivuikkunasta arkisissa touhuissaan olevia tavallisia ihmisiä. Kuva siirtyy kuljettajaan ja 1930-luvun lopun arki pyörii etulasin ja toisen puolen sivuikkunankin takana. Siitä kamera kuvaa Churchillia ja näemme sivuikkunan ohella takaikkunankin ja kaikkialla on jotain näkemisen arvoista. Elokuvassa varjot hallitsevat valoa ja kuvaavat yleisen, sekä henkilökohtaisten mielialojen ohella esimerkiksi henkilöiden välisiä suhteita. Churchillin tavatessa ensimmäistä kertaa kuninkaan he molemmat seisovat ikkunoiden kohdalla, jotka valaisevat vaisusti synkkää palatsia. Näiden ikkunoiden kohdalla on pitkä tumma ja lähes pimeä väli, joka Churchillin on lopulta ylitettävä suudellakseen kuninkaan kättä, minkä jälkeen Churchill palaa lähimain välittömästi takaisin alkuperäiselle sijalleen. Kuningas ei kaikkien muiden tavoin pidä Churchillin valinnasta, joka oli enemmänkin poliittinen kompromissi kuin "paras mies työhön". Elokuvan ikonisin kohtaus on kenties elokuvan alussa kun Churchillin syttyvä sikari valaisee säkkipimeän huoneen, jolloin katsoja näkee ensimmäisen vilauksen Churchillista.
On melko mielenkiintoista, että elokuva on ehdolla parhaan elokuvan Oscarista ilman ehdokkuutta ohjauksesta, tai käsikirjoituksesta. Sitä ei kuitenkaan hirveästi tarvitse elokuvan näkemisen jälkeen ihmetellä, sillä Synkin hetki ei ole pohjimmiltaan kovinkaan hienovarainen, tai yksityiskohtiensa puolesta uskollisesti totuuden kertova tarina. Tarinaan on lisätty draamaa tuovia elementtejä esittämällä Saksasta läpi 30-luvun varoitellut Churchill melko valmistautumattoman oloisena uuteen jopiinsa pääministerinä, sekä sotajohtajana. Lisäksi hahmoon on lisätty irrallisia komedisia elementtejä oletettavasti elokuvan viihdearvon ja kaupallistamisen nimissä. Erityisen kiusallinen on elokuvan avainkohtaus, jossa Churchill laskeutuu maanlaiseen metroon kysymään kansan mielipidettä siitä mitä maan pitäisi tehdä. Taistella loppuun saakka, vai nöyrtyä rauhanneuvotteluihin. Meinaan jos karski ja taistelemisesta loppuun asti puhunut auktoriteettihahmo tulee tuollaisia kyselemään yhtäkkiä kasvokkain, niin kuka siinä nyt sanoo, että meidän pitäisi ehdottomasti antautua?
Elokuvaa katsoessa oli vaikea välttyä ajattelemasta, miksi tämä tarina on tehty juuri nyt? Markkinointi-ihmiset ovat löytäneet siitä ilmeisesti nykyaikaa puhuttelevia teemoja. Vai onko sittenkin niin, että tässä on hyvä Oscar-syötti, joka pyrkii ratsastamaan esimerkiksi Netflixin suositun The Crown-sarjan vanavedessä (John Lithgow esittää vanhaa Churchillia). Lisäbonuksena Nolan ehti vieläpä tehdä Dunkirkin, joka toimii jopa tietynlaisena sisarteoksena Synkimmälle hetkelle. Käsikirjoitus on kelvollinen, sävellys on osuva vaikkakin vähän liian päällekäyvä ja Wright tuo ohjauksellaan, sekä tyypillisillä kamera-ajoillaan elokuvaan riittävästi energiaa. Tämä kaikki on vain liian varman päälle pelattu ja laskelmoitu. Läsnä ei ole mitään ainutlaatuista ja Joe Wrightin cv:ssä tämä menee jopa pienestä pettymyksestä. Painin pienen kriisin parissa ensin imdb:ssä ja nyt tässä. Kolme ja puoli tähteä olisi osuva arvosana elokuvalle, jonka visuaalisuutta ihailen valtavasti. Täten annan positiivisuuden jättää negatiiset aspektit varjoonsa ja pyöristin arvosanani molemmissa paikoissa yläkanttiin.
Tarina itsessään on täydellisesti klassiseen tapaan tehty yllätyksetön biopic, joka tässä tapauksessa tulee pönkittäneeksi pääaiheensa yllä vellovaa sankarikulttia. Kun kaikki muut pehmeät poliitikot haluavat aloittaa rauhanneuvottelut ja pakoilevat vastuuta uppoavan laivan kipparina, Winston aikoo toivottomalta näyttävän tilanteen edessäkin taistella uppiniskaisesti viimeiseen mieheen saakka lopulta onnistuen yhdistämään niin kansan kuin omia lapsellisia valtapelejään edelleen pelaavat poliitikot yksimieliseksi kansaksi ja iskemään samanaikaisesti pelkoa vastustajiinsa vain pelkillä puheillaan, joissa hän käyttää taitavasti sanoja. Kun odotukset tuntuvat liian suurilta ja vastustusta ja vastoinkäymisiä tulee ovista ynnä ikkunoista, niin kotona odottaa Kristin Scott Thomasin esittämä uskollinen Clemence-vaimo, joka valaa ehtymättömällä luottamuksellaan uskoa ja osaltaan auttaa Winstonia taistelussa vapaan maailman, sekä demokratian puolesta. Yhtä yksiulotteisiksi, vaikkakin laadukkaiksi, jäävät myös muut sivuhahmot.
Läsnä on paljon valon ja varjon käyttöä uskomattomilla detaljeilla koostetuissa miljöissä. Esimerkiksi Churchill katsoo juuri pääministeriksi tultuaan autonsa sivuikkunasta arkisissa touhuissaan olevia tavallisia ihmisiä. Kuva siirtyy kuljettajaan ja 1930-luvun lopun arki pyörii etulasin ja toisen puolen sivuikkunankin takana. Siitä kamera kuvaa Churchillia ja näemme sivuikkunan ohella takaikkunankin ja kaikkialla on jotain näkemisen arvoista. Elokuvassa varjot hallitsevat valoa ja kuvaavat yleisen, sekä henkilökohtaisten mielialojen ohella esimerkiksi henkilöiden välisiä suhteita. Churchillin tavatessa ensimmäistä kertaa kuninkaan he molemmat seisovat ikkunoiden kohdalla, jotka valaisevat vaisusti synkkää palatsia. Näiden ikkunoiden kohdalla on pitkä tumma ja lähes pimeä väli, joka Churchillin on lopulta ylitettävä suudellakseen kuninkaan kättä, minkä jälkeen Churchill palaa lähimain välittömästi takaisin alkuperäiselle sijalleen. Kuningas ei kaikkien muiden tavoin pidä Churchillin valinnasta, joka oli enemmänkin poliittinen kompromissi kuin "paras mies työhön". Elokuvan ikonisin kohtaus on kenties elokuvan alussa kun Churchillin syttyvä sikari valaisee säkkipimeän huoneen, jolloin katsoja näkee ensimmäisen vilauksen Churchillista.
On melko mielenkiintoista, että elokuva on ehdolla parhaan elokuvan Oscarista ilman ehdokkuutta ohjauksesta, tai käsikirjoituksesta. Sitä ei kuitenkaan hirveästi tarvitse elokuvan näkemisen jälkeen ihmetellä, sillä Synkin hetki ei ole pohjimmiltaan kovinkaan hienovarainen, tai yksityiskohtiensa puolesta uskollisesti totuuden kertova tarina. Tarinaan on lisätty draamaa tuovia elementtejä esittämällä Saksasta läpi 30-luvun varoitellut Churchill melko valmistautumattoman oloisena uuteen jopiinsa pääministerinä, sekä sotajohtajana. Lisäksi hahmoon on lisätty irrallisia komedisia elementtejä oletettavasti elokuvan viihdearvon ja kaupallistamisen nimissä. Erityisen kiusallinen on elokuvan avainkohtaus, jossa Churchill laskeutuu maanlaiseen metroon kysymään kansan mielipidettä siitä mitä maan pitäisi tehdä. Taistella loppuun saakka, vai nöyrtyä rauhanneuvotteluihin. Meinaan jos karski ja taistelemisesta loppuun asti puhunut auktoriteettihahmo tulee tuollaisia kyselemään yhtäkkiä kasvokkain, niin kuka siinä nyt sanoo, että meidän pitäisi ehdottomasti antautua?
Elokuvaa katsoessa oli vaikea välttyä ajattelemasta, miksi tämä tarina on tehty juuri nyt? Markkinointi-ihmiset ovat löytäneet siitä ilmeisesti nykyaikaa puhuttelevia teemoja. Vai onko sittenkin niin, että tässä on hyvä Oscar-syötti, joka pyrkii ratsastamaan esimerkiksi Netflixin suositun The Crown-sarjan vanavedessä (John Lithgow esittää vanhaa Churchillia). Lisäbonuksena Nolan ehti vieläpä tehdä Dunkirkin, joka toimii jopa tietynlaisena sisarteoksena Synkimmälle hetkelle. Käsikirjoitus on kelvollinen, sävellys on osuva vaikkakin vähän liian päällekäyvä ja Wright tuo ohjauksellaan, sekä tyypillisillä kamera-ajoillaan elokuvaan riittävästi energiaa. Tämä kaikki on vain liian varman päälle pelattu ja laskelmoitu. Läsnä ei ole mitään ainutlaatuista ja Joe Wrightin cv:ssä tämä menee jopa pienestä pettymyksestä. Painin pienen kriisin parissa ensin imdb:ssä ja nyt tässä. Kolme ja puoli tähteä olisi osuva arvosana elokuvalle, jonka visuaalisuutta ihailen valtavasti. Täten annan positiivisuuden jättää negatiiset aspektit varjoonsa ja pyöristin arvosanani molemmissa paikoissa yläkanttiin.
imdb
★★★★☆
Kommentit
Lähetä kommentti