Wonder (2018) - Arvostelu

Genre: Draama
Ohjaus: Stephen Chbosky
Käsikirjoitus: Chbosky, Steve Conrad, Jack Thorne
Päätähdet: Jacob Tremblay, Izabela Vidovic, Julia Roberts, Owen Wilson
Kesto: 113 min

"Everyone deserves a standing applause atleast once in their life."

Ihminen on julma ja tietämätön olento, joka on fiksoitunut täydellisyyteen. Muita tuomitaan välittömästi ensivaikutelman ja eritoten ulkonäön perusteella. Wonder lyökin välittömästi alussa pöytään, että August "Auggie" Pullman (Tremblay) on ihan tavallinen poika, joka tekee aivan tavallisia asioita, kuten pelaa Minecraftia ja fanittaa Star Warsia. Hän ei vain näytä tavalliselta ja tietää sen. Auggie kärsii kasvojen epämuodostumista, tarkemmin Treacher Collins -oireyhtymästä ja hän on läpikäynyt 27 leikkausta voidakseen mm. hengittää, nähdä ja kuulla. Enemmän kuin mitään, Auggie haluaisi olla tavallinen, tai edes tulla kohdelluksi tavallisena. Etteivät kaikki aina tuijottaisi häntä ja yrittäisi kehnosti piilottaa epämukavuuden tunnettaan. Välttyäkseen näiltä epämukavilta katseilta Auggie katsoo yleensä ihmisten jalkoja, tai piilottaa julkisilla paikoilla kasvonsa astronautin leikkikypärän sisään, mikä toimii pojan haarniskana.

Auggie on nelihenkisen perheen aurinko, jonka ympärillä kaikkien elämä kiertää. Pojan vastoinkäymiset ovat tehneet perheestä poikkeuksellisen tiiviin ja toisiaan rakastavan. Äiti (Roberts) seisautti täysin oman elämänsä saadessaan Augien. Opiskelu lastenkirjojen piirtäjäksi jäi loppusuoralla kesken, kun hän alkoi huolehtia pojasta kokopäiväisesti. Siisti isä (Wilson) taas tarjoilee koomisesti äidiltä salassa pojalle omia realistisempia neuvojaan, tukeaan ja huomioitaan. Isosisko Olivia taas on tottunut elämään pikkuveljensä varjossa. Hän ymmärtää, että veli tarvitsee enemmän tukea ja huolenpitoa, eikä vaivaa vanhempia omilla ongelmillaan. Olivia on jopa vähän liiankin näkymätön ja vaatimaton. Perheen täydentää rakastava ja suloinen lemmikkikoira Daisy.

Tähän saakka Auggie on käynyt äitinsä opettamana kotikoulua, mutta nyt tämän fiksun ja huumorintajuisen vitosluokkalaisen on aika siirtyä julkiseen kouluun. Oletettavasti osasyynä on se, ettei äiti enää pysty antamaan riittävän laadukasta opetusta ja toisaalta Auggien olisi hyvä myös tottua muihin ihmisiin, sekä mahdollisesti saada ystäviä. Samalla vanhemmat ovat kuitenkin tuskallisen tietoisia siitä, että tämä muutos altistaa pojan kiusaamiselle ja todennäköisesti myös yksinäisyydelle. Mandy Patimkinin esittämä rehtori Tushman onkin valinnut Auggien luokalta 3 esimerkillistä oppilasta esittelemään hänelle koulua ennakkoon ja näin mahdollisesti hankkimaan pojalle etukäteen ystäviä. Nämä ovat näyttelijänalku Charlotte, rikas penska Julian ja työläisperheestä tuleva Jack Will (Jupe).

Kuten arvata saattaa, niin kaikesta huolimatta Auggien ensimmäinen koulupäivä on kaikkea muuta kuin onnistunut. Lapset voivat olla todella julmia, eivätkä he osaa piilottaa tunteitaan ja mielipiteitään yhtä taitavasti kuin aikuiset, jotka yleensä ilmaisevat ne vasta selän takana. Tämän lisäksi tietysti myös ruokailu ja välitunnit ovat kenelle tahansa yksinäiselle oppilaalle täydellinen painajainen. Mutta kun Auggie ei ole edes näkymätön, vaan päinvastoin kaikki tuijottavat häntä ja kuiskuttelevat keskenään. Ja kaiken lisäksi aikuisia mielestelevä, materialistinen Julian tietenkin paljastuu tarinan vaatimaksi pakolliseksi kiusaajaksi. Ensimmäisen päivän jälkeen itkevä poika kysyy ajatuksia herättävässä kohtauksessa kotona äidiltään, että vaikuttaako rumuuteni ikuisesti siten, ettei kukaan halua edes puhua minulle. Ja äiti kykenee sanomaan tulevaisuudesta ja aikuisten suhtautumisesta vain sen, ettei tiedä. Tätä lähemmäs elokuva ei uskalla mennä ns. kovia kysymyksiä ja Auggien tulevaisuuden tunne-elämää. Lopuksi kuitenkin äiti toteaa, että ruma sinä et ole. Mihin poika toteaa, ettei äitinä sinun mielipidettäsi lasketa. "Mutta äitinäsi minä tunnen sinut, joten mielipiteeni on kaikkein tärkein". Tämä noudattelee elokuvan linjaa avoimesta mielestä, hyväksynnästä, empatiasta ja mahdollisuuksien antamisesta.

Juuri kun elokuva on asettumassa tutunomaiseen ja ennalta-arvattavaan rytmiin, se tekee jotain yllättävää. Se näyttää tämän ensimmäisen koulupäivän uudelleen kolmen muun hahmon näkökulmasta. Ensimmäisenä on vuorossa isosisko Olivia, joka huomaa menettäneensä ainoan ystävänsä Mirandan. Miranda ei ole puhunut tai tavannut Oliviaa enää kesäleirin jälkeen, jolta Miranda on palannut erilaisen hiustyylin ja uusien ystävien ympäröimänä. Toisena vuorossa on Augien luokkakaveri Jack Will ja viimeisenä Miranda. En tosin tiedä onko osa Mirandan näkökulmasta saksittu lattialle, sillä se ei nimittäin saa läheskään samanlaista huomiota kuin edeltäjänsä, vaan Mirandan tilanne lyödään vain yhtäkkiä katsojan syliin. Nämä tarinat muistuttavat miten tavallisetkin ihmiset kamppailevat Auggien tavoin hyväksynnän ja yksinäisyyden kanssa, sekä haluavat ympärilleen ystäviä. Tarinat muistuttavat, että olemme todellakin kaikki pohjimmiltamme samanlaisia ja sitä kautta herättelee katsojissaan sympatiaa ja empatiaa.

Elokuva perustuu R.J. Palacion samannimiseen kirjaan, jonka pääosassa oli kuitenkin tyttö. Tämän tiedon valossa ehdottomasti tarinan kannalta parasta olisi ollut pysyä tuossa (ulkonäköpaineet jne.), mutta oletettavasti käytännön syistä pääosa on vaihtunut pojaksi. Roomissa elokuvamaailman taidoillaan ihastuttanut kanadalainen Jacob Tremblay, kun on kenties tämän hetken paras lapsinäyttelijä ja hänen suorituksensa on tässäkin elokuvassa loistava. Maskeeraus vaikuttaa luonnolliselta ajaen asiansa ja se asettaa omat pienet rajoitteensa hahmon ilmaisulle. Tremblay käyttääkin paljon isoja, surullisia silmiään ja koko olemustaan tunteiden, sekä mielialojen viestimiseen. Sen ohella Auggiella on erittäin hento, suloinen ja haavoittuvuudesta viestivä ääni, joka sulattaa sydämen. Ylipäänsä elokuvassa on hämmästyttävää se että kyseessä on pitkälti lapsi- ja teininäyttelijöitä sisältävä draama! Ja silti lopputulos toimii kaikilla tasoilla ja tippa on valahtaa linssiin useammassa kohdassa elokuvaa. Toki kuten usein käy, niin elinvoimainen ja mielialaa kohottava musiikki voi tuntua joistakin turhan manipuloivalta, ellei tarina onnistu katsojaa imaisemaan sisäänsä.

Ohjaajakäsikirjoittaja Stephen Chboskylta löytyy jo aikaisempaa kokemusta bestsellereiden elokuvaversioista, sillä hän on ohjannut ja käsikirjoittanut mainion teini-iän epävarmuudesta kertovan elokuvan Elämäni seinäruusuna. Hän on lähestynyt tätä elokuvaa oivaltavasti ja pyrkinyt yksinkertaisesti vain luomaan katsojalle ymmärryksen siitä, millaista olisi kävellä elokuvan hahmojen kengissä. Me kaikki olemme tavallisia ihmisiä, joten yhteistä tarttumapintaa ja kokemuksia kyllä löytyy.

Loppua kohden elokuva kuitenkin valahtaa vähän turhankin perinteisille raiteille, jossa ennalta-arvattavasti rakennetaan oikein dramaattinen yksittäinen hetki, jonka myötä Auggie hyväksytään osaksi isompaa jengiä ja vielä myöhemin koulun auditoriossa osaksi koko maailmaa. Toki Wonder koskettelee enemmän tai vähemmän koko elokuvan näitä perinteisiä linjoja, tarina on vain puettu erilaiseen ulkoasuun. Ehkäpä lopun huonoin hetki on kuitenkin se, miten rikas poika esitetään vain huonon vanhemmuuden uhrina. Sen nyt voi toki nähdä pienenä viestinä siitä, että vanhempina ja kasvattajina voimme vaikuttaa osaltamme siihen millainen maailmasta muotoutuu. Rikas poika Julian on varmaankin vain puolivahingossa huonojen esimerkkien myötä valahtanut siihen omaan kiusaajan rooliinsa, koska hänkin vain haluaa olla kaikkien ihmisten tavoin suosittu ja hyväksytty vertaistensa keskuudessa. Hän ikäänkuin luulee, että tuollaista käytöstä odotetaan häneltä. Tästä tulee vahvasti mieleen viime vuotinen anime Koe no katachi - A Silent Voice, jota en voi riittävästi suositella.

Inspiroiva ja sydäntä lämmittävä Wonder ei ole välttämättä järin omalaatuinen elokuva, mutta sen jokainen ruutu ja hetki suorastaan huokuu mitä korkeinta ammattitaitoa. Julia Roberts ja Owen Wilson tekevät onnistuneet pikkuroolit vanhempina, mutta elokuva kuuluu nuorisolle. Perheen lapsina Jacob Tremblay ja eritoten Izabela Vidovic loistavat, ja monet muut nuoret näyttelevät pienemmissä sivurooleissa hämmästyttävän hyvin. Näköjään osaavalla kokoonpanolla ja oikeanlaisissa käsissä vanha showbisneksen sanonta "Älä koskaan työskentele lapsien, tai eläinten kanssa" on todellakin hevonkukkua. Wonderia ei ole alunperin pidetty kovinkaan merkittävänä ehdokkaana kamppailemaan Oscareista. Ymmärtääkseni edes elokuvan studio ei nähnyt siinä potentiaalia palkinnoille, kunnes sen marraskuisen Amerikan julkaisun jälkeen saama valtavan positiivinen ja tunteikas vastaanotto yllätti studion suuresti, minkä jälkeen studio alkoi siihen panostamaan pika pikaa ja järjesti sen Oscar-äänestäjien ulottuville. Monet ovat nähneet siinä jotain samaa kuin vuonna 2009 samanlaisista lähtökohdista Sandra Bullockille Oscarin tuoneeseen The Blind Sideen. Saapa nähdä yltääkö esimerkiksi Tremblay ehdokkuuksille kun tälläiset näyttävät ja fyysisesti poikkeavat roolihahmot yleensä keräävät ääniä.

Odotukset, vangitsevuus ja teema ****½

Näyttely ****
Audiovisuaalinen elämys ****

Juoni/käsikirjoitus ****
Uudelleenkatseluarvo ***½
Viihde ****

★★★★☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Terri, Mask, The Edge of Seventeen, A Silent Voice