Hevi reissu (2018) - Elokuva-arvostelu

Genre: Kotimainen komedia / Musiikki
Ohjaus: Juuso Laatio & Jukka Vidgren
Käsikirjoitus: Laatio, Vidgren, Aleksi Puranen & Jari Olavi Rantala
Päätähdet: Johannes Holopainen, Minka Kuustonen, Max Ovaska, Antti Heikkinen, Samuli Jaskio
Kesto: 92 min.

"We are band."

Hevi Reissu on tarina suomalaisen hevimetallibändin pitkästä ja oudosta reissusta kohti norjalaista metallimusiikin festivaalia, jossa bändin on määrä esiintyä. Elokuvan tuotantoyhtiö Making Moviesin mukaan kolmen miljoonan budjetilla tuotettu leffa on kallein Suomessa värkätty komedia ja elokuvan synnyttänyt oululaiskaksikko Vidgren & Laatio ovat työstäneet sitä kuutisen vuotta. Lisäodotuksia elokuvan ylle loi Hevi reissun valinta tuhansien hakijoiden joukosta Houstonin South by Southwest -festivaalille, joka on elokuvien saralla tunnettu ennen kaikkea komedioistaan. Hollywood-studiot ovat havainneet sen hyväksi paikaksi testata, miten heidän komediansa tulevat uppoamaan laajemmalle yleisölle. Festareilla ovat maailman ensi-iltaa viettäneet esimerkiksi 21 Jump Street, Bridesmaids, Neighbors, Get Hard, The Disaster Artist, Baby Driver ja Furious 7.


Bändin tarina lähtee liikkeelle Taivalkoskelta Pohjois-Suomesta. Pumpun solistina toimiva ujo ja esiintymiskammoinen Turo (Holopainen) veivailee jarruttomalla naistenpyörällä ympäri havumetsien reunustamia hiekkateitä. Kulkiessaan Taivalkosken kuolleessa keskustassa paikalliset, seksuaalisessa epävarmuudessa kylpevät amikset pönkittävät omaa miehuuttaan nimittämällä pitkätukkaista ja introverttia Turoa homoksi. Koko kaupunki suhtautuu häneen varauksin ja ennakkoluuloin, eivätkä asiat ole juurikaan paremmin hänen työpaikassaan paikallisessa hoitokodissa. Turon elämän ainoa valopilkku, ja ainoa paikka jossa hän voi kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta, on paikallisista pojista koostuva hevimetallibändi.

Jynkky (Heikkinen) toimii yhtyeen rumpalina ja hän on porukan kovin jätkä. Pasi (Ovaska) soittaa bassoa ja hän on bändin viisain. Kitaristina taas toimii Lotvonen (Jaskio), jonka kotitalon kellarissa bändin treenitilat sijaitsevat. Porukka on jammaillut aikansa covereita maailmalta piilossa peläten, että yleisölle esiintyessä heidät naurettaisiin lavalta pois. Jynkky kuitenkin inspiroi muita toteamalla kutakuinkin, että se ettei koskaan edes yritä on suurempi synti ja häpeän aihe kuin epäonnistuminen. Joten maailmanvalloitus alkakoon, ensimmäisenä pitäisi vain tehdä oma biisi. Kaikkihan lähtee usein liikkeelle tarttuvasta riffistä, jonka ympärille rakennetaan kaikki muu, mutta Lotvosella on vaikeuksia keksiä mitään omaa. Inspiraatio kuitenkin iskee Lotvosen päivätyössä ja näin bändin soundin pohja muodostuu poroteurastamon koneiden ja poronruhojen sinfoniasta. Pian demonauha on äänitetty ja ojennettu Taivalkosken läpi kulkeneen norjalaisen Northern Damnation hevifestarin promoottorille. Näin bändin haaveet läpimurrosta ottavat tuulta alleen ja Norjan reissun ennakkovalmistelut aloitetaan välittömästi. Huhu poikien isosta Norjan keikasta lähtee kiertämään pikkukaupungissa ja kyläläisten suhtautuminen poikiin kokee täyskäännöksen. Grilliltä saa alennusta ja Turo rohkenee jopa yrittää iskeä kukkakaupan kaunista Miiaa (Kuustonen), jota piirittää myös paikallinen autokauppias ja iskelmätähti Jouni Tulkku. Oman esteensä Turon ja Miian rakkauden välille muodostaa myös kylän vanhanaikainen poliisi (Kai Lehtinen), joka on Miian isä. Hän ei tuollaisia pitkätukkaisia hippejä ja huumehörhöjä katsele.

Hevi reissu repii siis huumorinsa hevimetalliin liittyvillä kliseillä ja ennakkoluuloilla, jotka käännetään elokuvassa päinvastoin. Voisi jopa sanoa elokuvan taistelevan erinäisiä ennakkoluuloja vastaan huumorin keinoin. Erilaisesta ja tylystä ulkokuoresta huolimatta hevarit ovat samanlaisia herkkiä ja haavoittuvia ihmisiä siinä missä kaikki muutkin ihmiskunnan edustajat. Introvertti Turo kärsii sosiaalisesta kömpelyydestä ja vakavasta esiintymispelosta. Hän on oikeastaan jopa syrjäytynyt ja elokuva tulee kuvanneeksi aika merkittävälläkin tavalla, miten vaikeaa nuoren ihmisen on nykyaikana jäädä paikoilleen pikkukaupunkiin ja löytää sieltä oma paikkansa elämässä sosiaalisesti, sekä ammatillisesti. Voi vain ajatella millaisessa tilanteessa Turo olisi ilman bändikavereitaan, sillä ihmiset tarvitsevat edes jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta kokeakseen elämänsä merkitykselliseksi.

Hevi reissussa nuorten hevitoivojen elämä esitetään erittäin viattomana ja naiivina. He eivät toteuta mantraa: viinaa, naisia ja rock 'n rollia. Päähenkilöt ovat hiljaisia, ujoja ja kilttejä poikia, millä saadaan tietysti railakasta komediaa kun näitä henkilöitä peilataan ennakkoluuloja vastaan. Lisäksi tarkoitus on voittaa katsojan sympatia ja kannustus, minkä kautta juonen dramatiikka eri vastoinkäymisineen saadaan toimimaan. Elokuvan konepellin altahan löytyy perinteinen rakenne, jossa sympaattisilla hahmoilla on mahdollisuus harpata luuserista onnistujaksi selkeän päämäärän kautta. Tätä päämäärää kohti edetään sitkeästi pikkuaskelin, kunnes joku iso vastoinkäyminen laittaa sankarit luovuttamisen partaalle. Jostain ulkopuolelta tulee kuitenkin inspiraatio, joka saa päähahmot pokeritermein menemään "all-in", eli laittamaan kaiken mahdollisen peliin.

Minuun elokuvan huumori upposi mukavasti, minkä ohella tarinasta välittynyt Pohjois-Suomen lupsakka meininki toi kokemukseen oman viehätyksensä. Lisäksi sitä tulee itsekin asusteltua paikkakunnalla, jonka keskustassa traktorit ovat jokapäiväinen näky eritoten iltaisin, jolloin nuoret isännät lähtevät kaupungille. Pikkukaupungin elämää oli täten helppo ymmärtää. Läsnä oli myös pari ilahduttavan camp-henkistä kohtausta, jossa toisessa ahma sai kyytiä ja toisessa kalliolle sijoittuvassa kohtauksessa fysiikan lait siirrettiin syrjään.

Elokuvan vajaa viimeinen kolmannes koostuu itse reissusta Norjaan, joka on täynnä hulluja sattumuksia sattumusten perään ja läsnä ei ole enää juonta nimeksikään. Tuntui vähän kuin tuosta materiaalista olisi ollut tarkoitus muodostaa isompi osa elokuvaa, mutta ei keksitty mitään juonta, eikä toisaalta haluttu hylätäkään noita näyttäviä sattumuksia jotka näyttävät trailereissa komealta. Tätä ennen kummastelin hieman, että miten elokuva on voinut maksaa noin paljon, mutta tuo osuus vastasi kysymyksiini. Siellä on Vääpeli Körmymäinen rajaselkkaus, joka on synnyttää sodan kun hullu norjalainen rajanvartija pääsee kuin superpoliisi Philip Mörck Börningissä (suomeksi Kumi palaa) konsanaan toteuttamaan elokuvafantasioitaan. Lisäksi kalliolla satimessa oleva bändiporukka hyppää joko kohti pelastusta tai kuolemaa, kuin Butch Cassidy & The Sundance Kid konsanaan.

Näyttelijät tekevät mainiota työtä ja erityismainintana on nostettava Turoa näytellyt karismaattinen Johannes Holopainen, jonka esityksestä paistaa hahmon sisäinen tuska ja turhautuminen kyvyttömyyteen kommunikoida muun maailman kanssa. Turo on kaikin puolin jäykkä ja rajoittunut sosiaalisissa tilanteissa aina kehonkielestä ja ilmeistä puhetapaan saakka. Näin Holopaiselle on jäänyt erittäin vähän liikkumavaraa ilmaista hahmon sisäisiä tunteita, mutta hän tekee sen loistavasti hienovaraisten ilmeiden ja dialogin painotuksen, sekä rytmittämisen kautta. Muistan omista kouluajoiltani useampiakin vastaavanlaisia kavereita. Täytyy myös mainita kaikkitietävää basisti-Pasia näytellyt, hillittömän hauskan sivuroolin kaikessa vähäeleisyydessään tehnyt Max Ovaska.

★★★☆☆

IMDb | Vanhoja arvosteluja